Tuoreen kirjallisuusnobelistin kapina merkityksettömyyttä vastaan

Tuore kirjallisuuden nobelisti Peter Handke on yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jotka tekivät minuun vaikutuksen. Se tapahtui, kun olin parikymppinen ja luin Puhtaan kokemisen hetken.

Näin romaanin sankarissa Keuschingissa samaa sankarillista kapinaa kuin Albert Camus’n Sivullisen Meursault’ssa. Molemmat kieltäytyivät kumartamasta kollektiivisia myyttejä ja sopetumasta porvarillisiin normeihin.

Vuosia myöhemmin Puhtaan kokemisen hetki paljastui toisenlaiseksi kirjaksi kuin miksi olin sitä alun perin kuvitellut. Olin tunnistanut Keuschingissa normaaliuden valheesta heränneen räyhähengen, mutta paljon muuta en ollut hänessä osannut nähdä.

Lukiessani Puhtaan kokemisen hetkeä uudestaan mielessäni viivähti Handken itävaltalainen maanmies Thomas Bernhard. Tyylillisesti he eivät ole läheistä sukua toisilleen, sillä Handken proosa on tunnustelevaa ja havaintoihin tarkentuvaa, kun taas Bernhardin pyörteiset virkkeet saavat tehonsa toistoista ja muunnelmista. Heidän kirjojensa mielenmaisemassa on kuitenkin samoja ulottuvuuksia.

Handke ja Bernhard näyttäytyvät merkityksettömyyttä vastaan kapinoivina kirjailijoina ja suuntaavat vihansa niitä voimia vastaan, jotka latistavat ihmiselämän ”hornamaiseksi keskivertomaailmaksi”, kuten Keuschnig ympärillään vallitsevaa todellisuutta kuvaa. Bernhard löysi latistavat mekanismit Itävallan katolisista ja kansallissosialistisista perinteistä, Handke kaupallisuutta ja kulutusta pönkittävistä sosioekonomisista rakenteista.

Keuschnig kokee itsensä haamumaiseksi, koska tuntee näiden rakenteiden vaikutuksen itseensä. Kun hän kohtaa kadulla asiakirjasalkkua kantavan miehen, arkipäivän haalean tohvelisankarin, hänen sisällään kiehahtaa: ”Ettei häpeä!” Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin tajuaa kantavansa itse samanlaista asiakirjasalkkua ja jähmettäneensä naamansa samanlaiseen ystävälliseen idiootinhymyyn. Viha suuntautuu sekä sisään- että ulospäin.

Puhtaan kokemisen hetken credo puhuu aistit auki kulkemisesta, näkemisen ja kokemisen taidosta. Havaitsemisen teot ovat kiintymyksen tekoja, koska liittävät havaitsijan siihen maailmaan, joka on olemassa merkityksiä latistavien imperatiivien tuolla puolen. On avattava silmänsä nähdäkseen, kuinka elämä kuhisee ympärillä.

Bussissa hän ajatteli: Ehkäpä en ole pitkään aikaan, viime yöhön saakka ainakaan, tuntenut kokeneeni mitään siksi, että olen selvittänyt itselleni etukäteen, mitä elämys on. Kuten matkailumainoksessa esitti alusta pitäen pelkkä esine elämystä. Mainokselle ”nuotio on elämys” – minulle katuojan virtaava vesi, kenkävoiteen pehmeänsiloinen pinta uudessa purkissa, vastasijattu vuode, yhä vieläkin uteliaan vanhan ihmisen näkeminen. – Ettei tarvitsisi elää enää näiden elämysvakuutusten varassa, hän ajatteli.

***

Rax Rinnekangas kertoo esseekokoelmassaan Nocturama tapaamisestaan Handken kanssa viinilasin äärellä Pariisissa syksyllä 2011. He puhuvat siitä, kuinka tajuntateollisuus jyrää alleen kirjallisen kulttuurin, tekee kirjoistakin kulutushyödykkeitä, jotka ovat olemassa pikemminkin tullakseen myydyiksi kuin luetuiksi.

Handke sanoo, ettei tunne enää ketään, joka lukisi hänen kirjallisuuttaan. Se ei tietenkään pidä paikkansa kirjaimellisessa mielessä. Lehtien kulttuurisivuilla Handken nimen eteen on liitetty rutiininomaisesti epiteetti ”yksi tärkeimmistä saksankielisistä nykykirjailijoista”. Vastedes hänestä puhutaan nobelistina.

Symbolisen pääoman runsaus ei silti tee tyhjäksi sitä, että Handken kulttuuriselle relevanssille on käynyt samoin kuin kaunokirjallisuuden kulttuuriselle relevanssille ylipäänsä – entinen loisto on tiessään.

Otava lopetti Handken suomentamisen 1990-luvun alussa, eikä hänellä sen jälkeen ole ollut Suomessa asiaa suurten kustantamoiden listoille. Eurooppalaista kirjallisuutta esillä pitävä Lurra Editions on onneksi julkaissut Handkea suomeksi tällä vuosituhannella.

Tim Parks on pohtinut esseissään sitä, kuinka käännösmarkkinoiden kasvu on luonut uudenlaisen romaanityypin, jota hän nimittää ”globaaliksi romaaniksi”. Menestyneimmät kirjailijat Suomessa, Ruotsissa, Hollannissa tai Itävallassa eivät enää kirjoita ensi sijassa kotimaiselle yleisölle, vaan kansainväliselle. Se muuttaa romaanien kieltä, kuvastoa ja kerronnantapoja. Paikallinen, huonosti maailmankielille – eli käytännössä englanniksi – kääntyvä esoteerinen aines huuhtoutuu pois. Romaanit räätälöidään niin, että niitä on helppo markkinoida käännösoikeuksien ostajille.

Globaalin romaanin maailmassa Handken kaltaisille kirjailijoille jää niukasti jalansijaa. Handken romaanit edustavat tunnelmaltaan ja viritykseltään niin selvästi vanhaa Eurooppaa, että angloamerikkalaiseen mössöön tottunut lukija vierastaa niitä tai kokee ne luotaantyöntäväksi.

Onneksi Handke ei ole luopunut uskostaan romaanimuodon mahdollisuuksiin tavoittaa ihmisenä olemisesta jotain sellaista, mitä nautintoperiaatetta palvelevat kulttuurituotteet eivät tavoita.

Samat teemat ja asetelmat, jotka ovat läsnä Puhtaan kokemisen hetkessä, hallitsevat myös hänen uudempaa tuotantoaan. Handken arkkityyppinen romaanihahmo on kulkija, joka etsii aitoja havaintoja ja kokemuksia normaaliuden ”kuolleen valon” takaa.

Vaikka Handken kirjoissa on paljon reflektointia, ne eivät tyhjene yksittäisiin väitelauseisiin. Hänen tuotantonsa totuus on romaanimuodossa itsessään, käsityksessä, jonka mukaan ”tila, jossa ajatellaan on yhtä tärkeä kuin ajatus sinänsä”, kuten Handkea ihaileva Karl Ove Knausgård asian ilmaisee. Tästä romaanin sisäisen tilan kartoittamisesta syntyi modernistinen romaani, johon Handkekin ankkuroituu.