Yksityinen kirjasyksy

Eräs tuttu kirjailija sanoi, että sellaiset syksyt, jolloin ei julkaise mitään ovat piinallisia. Arvostan hänen rehellisyyttään. Jokaisessa kirjailijassa piilee huomionkipeä egoisti. Eikä läheskään aina edes piile, vaan pyrkii joka käänteessä esiin. On tuskallista, kun ei voi kulkea kirjamessuilla uuden hengentuotteensa kanssa vaan joutuu selittelemään tutuille ja tuntemattomille, että ehkä ensi vuonna, jos hyvin käy…

Minulta ei tule tänä syksynä uutta kirjaa. Eikä se tunnu yhtään piinalliselta. Olen nimittäin tällä hetkellä kirjallisten töideni kanssa siinä mukavassa vaiheessa, että uuvuttavan pohjatyön jälkeen suuret linjat piirtyvät esiin ja jonkinlainen lentoonlähdön tunne elähdyttää kirjoittavaa persoonaani. Teksti vetää puoleensa kuin “kätketty karkkipussi” (arvatkaa keneltä lainattu vertaus…) ja koko ajan tekee mieli hiipiä sen luokse. Tiedän, että tätä tunnetta ei kestä kauaa. Ehkä jo huomenna ajaudun tekstini kanssa hirvittävään riitaan tai raastavaan uskonkriisiin. Karkeista tulee pakkopullaa.
Moni kirjailija voisi olla onnellisempi ja levollisempi – ja ennen kaikkea parempi kirjailija – jos sisäiset (huomionkipeys ym.) ja ulkoiset (apurahat ym.) syyt eivät vaatisi tiheää julkaisemista ja esilläoloa.

Milan Kundera kirjoittaa esseeteoksessaan The Curtain siitä, kuinka tuhoisaa huomionkipeys voi olla kirjailijalle. Ei kirjoja pidä sen vuoksi kirjoittaa, että pääsisi puhumaan niistä Voimalaan, K-rappuun, Inhimilliseen tekijään, Annaan tai kirjamessujen päälavalle. Jokaisen teoksen pitäisi lähteä pyrkimyksestä luoda sellaista, millä on kestävää esteettistä arvoa.

Harva kirjailija tässä tietenkään onnistuu, harvan kirjailijan teokset elävät tekijäänsä pitempään. Mutta olennaista onkin pyrkimys. Jos kirjailijalta puuttuu se tai jos se ei ole hänelle tärkein syy kirjoittaa, hänen työnsä on arvotonta, muutoinkin kuin kirjallisessa mielessä.

Kunderan mukaan keskinkertainenkin putkimies voi olla yhteisölleen hyödyksi, mutta keskinkertainen kirjailija, joka tietoisesti tuottaa puisevia, yllätyksettömiä ja päiväperhomaisia teoksia on ainoastaan halveksittava.

P.S.
Aamun HS:ssa on perinteinen koko sivun listaus syksyn kirjatarjonnasta. Kotimaisista uutuusteoksista ruksasin kymmenen huippukiinnostavaa. Käännöskirjallisuudesta sellaisia löytyi kahdeksan. Lyriikan puolella on vain kolme kokoelmaa, jotka herättävät suuria odotuksia. Mutta ainahan kirjasyksy tarjoaa myös uusia tuttavuuksia ja positiivisia yllätyksiä.
Kommentit (5)
  1. Itselleni julkisuudenkipeys on parhaimmillaan luovan työn polttoainetta.

    Pitkän tekstin, joskus lyhyenkin, hiomisessa on vaiheita, joissa tulee vakavia motivaatio-ongelmia. Yleensä ne liittyvät tekstin pahimpiin ongelmakohtiin tai tekniseen/tyylilliseen loppuhiomiseen.

    Tällöin huomaan ajattelevani: “kun saan tämän nyt kuntoon, teksti julkaistaan ja saan hipelöidä kiiltävää paperia, jossa lukee nimeni.”

    En ole järin ylpeä tästä piirteestä, mutta rehellisesti sanottuna näin se on.

    Ja kukapa kirjoittava ihminen ei joskus salaa kuvittelisi itseään Nobel-kirjailijana, ruusunlehtien sateessa ja seppele päässä läpi kaupungin kulkevassa juhlasaattueessa.

    Lapselliset, huomionkipeydestä sikiävät fantasiat eivät sinällään ole ongelma, ne kun ovat yleisinhimillisiä. Ratkaisevaa on, samaistuuko niihin, ottaako ne todesta, päämääränä.

  2. Tommi Melender
    9.8.2008, 09:41

    “Lapselliset, huomionkipeydestä sikiävät fantasiat eivät sinällään ole ongelma, ne kun ovat yleisinhimillisiä. Ratkaisevaa on, samaistuuko niihin, ottaako ne todesta, päämääränä.”

    Fantasioita on toki jokaisella.

    Mutta tietenkin on niin, että jos kirjoittamisen tärkein päämäärä on päästä kirjakaupan ikkunaan tai Inhimilliseen tekijään, fantasia vie kirjoittajaa eikä toisin päin.

    Kun nyt armottoman rehelliselle linjalle mentiin, niin myönnän minäkin haaveilleeni kaikenmoisesta kirjallisesta menestyksestä. Enemmän kuitenkin siitä, että kirjoittaisin mestarillisia kirjoja kuin ulkokirjallisista jutuista: maineesta, rahasta ja huimista myyntiluvuista.

    Tässä lienee kyse jonkinlaisesta haavellisesta samastumisesta: en ole tippaakaan kateellinen Paulo Coelholle hänen menestyksestään, mutta olen kateellinen Don DeLillolle hänen teoksistaan. Jos olisin yhtä hyvä kuin DeLillo, minulle riittäisi 30 000 yleisö, en kaipaisi Coelhon 3 000 000 yleisöä.

    Ja kuten sanoit myös: joskus vaikeina hetkinä auttaa ajatus, että vielä tästä tekstistä jalostuu kirja, ihmiskäden tuotos, artefakti, jota voi hypistellä ja josta voi parhaassa tapauksessa olla ylpeä, edes hetken.

    Toisinaan tämä ajatus tulee myös hyvinä hetkinä ja vähän salakavalasti: silloin voi innostua liikaa ja luulla olevansa parempi kirjailija ja ihminen kuin oikeasti on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *