Ystävyydestä ja sen katoavaisuudesta
Pidän William Vollmannia yhtenä kiehtovimmista nykykirjailijoista. En tosin ole lukenut läheskään kaikkia hänen kirjojaan. Ne ovat niin paksuja, että aikani ja sinnikkyyteni eivät siihen riitä.
Jonathan Franzen kirjoittaa uudessa esseekokoelmassaan The End of the End of the Earth Vollmannista otsikolla ”A Friendship”. Otsikko ei välttämättä ole enää ajankohtainen, sillä he eivät ole olleet aikoihin tekemisissä keskenään. Ilmeisesti varsinaista välirikkoa ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Myös Franzen myöntää, ettei ole ehtinyt tai jaksanut lukea Vollmannin tuotantoa kokonaisuudessaan: ”He’s hyperfertile in the manner of Dickens or Balzac, producing one of those oeuvres that will take people decades to sort out.”
Vollmannin maksimalismi on ilmeistä jo sivumäärien perusteella, mutta Franzen huomauttaa, että proosan runsaus peittää helposti alleen sen, kuinka etevä tyyliniekka Vollmann on. Hänen mielestään Dickensiä ja Balzacia parempia vertailukohtia ovat Melville ja Whitman: ”Like them, Bill creates forms as he goes. Like them, he’s full of an American disdain for authority; he undertakes vast projects; he also produces the occasional clunker.” Osuvasti sanottu.
Kirjallisia pohdintoja mielenkiintoisempia Vollmann-esseessä ovat Franzenin omakohtaiset muistelot heidän kohtaamisistaan. Ystävyys alkoi siitä, kun Vollmann soitti ja pyysi Franzenin luokseen syömään karibun lihaa. Heidän välilleen muodostui isoveli-pikkuveli-suhde, jossa Vollmann otti isoveljen roolin.
He luetuttivat käsikirjoituksia toisillaan, mutta Franzen tunnustaa, että järjestely kävi hänen voimilleen. Vollmann on lukijana samanlainen luonnonvoima kuin kirjoittajana: pystyy lukemaan päivässä 500 sivua ja tallentaa lauseet valokuvamaiseen muistiinsa.
Vollmann lähetteli Franzenille paksuja käsikirjoitusnippuja yhdeksän kuukauden välein, eikä Franzen ehtinyt lukea ja kommentoida niitä Vollmannin toivomassa ajassa, etenkään silloin kun omat kirjoitushommat painoivat päälle.
Samanlaisia ongelmia lienee Vollmannin kustannustoimittajilla. En todellakaan kadehdi heitä. Anekdootit kertovat, että jos Vollmannia pyytää tiivistämään yli tuhatsivuista käsistä, se saattaa palata takaisin vieläkin paksumpana.
Franzenin tekstistä paistaa lukutoukan hämmentynyt ihailu kovaa jätkää kohtaan, kun hän kertoo Vollmannin vaarojen täyteisistä matkoista syrjäisiin kolkkiin eri puolilla maailmaa sekä hengailusta rikollisten, prostituoitujen ja narkomaanien kanssa.
Kerran Vollmann vei Franzenin ampumaradalle räiskimään isokaliiperisella Desert Eaglella ja puoliautomaattisella Tec-9:llä. Vollmannin ”poikamainen innostus” aseita kohtaan tuo Franzenin mieleen Hemingwayn.
Kun Franzen oli eksyksissä kirjoittamisensa kanssa, Vollmann kehotti häntä tekemään jotain vaarallista ja repäisevää. Tämä neuvo mielessään Franzen tarttui Esquire-lehden pyyntöön laatia reportaasi Kentuckyssä sijaitsevan Covingtonin porno- ja strippiluolista.
”Mitä Bill olisi tehnyt?” Franzen kysyy itseltään ja tuumii, että Bill olisi varmaankin ystävystynyt prostituoitujen ja strippareiden kanssa ja kenties harrastanut seksiä heidän kanssaan. ”The sex part was beyond my capabilities, but I dutifully went to strip clubs”, Franzen kirjoittaa. Esquire jätti hänen reportaasinsa julkaisematta.
Vollmannilla on hemingwayläisen machopuolensa ohella myös toinen puoli, jota Franzen ei lainkaan käsittele tekstissään. Hän tykkää pukeutua naisten vaatteisiin ja niin tehdessään päästää valloilleen sisällään asuvan Dolores-nimisen feminiinisen persoonan. Vollmannin drag-kuvia on julkaistu New York Timesissa ja muissakin lehdissä.
Franzen jättää tekstissään avoimeksi sen, miksi heidän ystävyytensä on hiipunut. Hän myöntää, ettei tarkkaan ottaen tiedä sitä. Lukija voi pohtia sitä itsekseen.
Eräs Vollmannin viimeisistä yhteydenotoista oli kun hän soitti Franzenille ja ehdotti, että he menisivät retkeilemään Coloradon aavikolla sijaitsevalle Salton sea -suolajärvelle ja ottaisivat mukaan Franzenin sydänystävän David Foster Wallacen.
Franzen piti ideaa pähkähulluna, eikä vähiten siksi, että Wallace oli viimeisiä ihmisiä, joiden hän saattoi kuvitella viihtyvän ulkosalla luonnon helmassa. Kun Franzen kertoi Vollmannin kutsusta Wallacelle, tämä vastasi tuskaisella hiljaisuudella ja vaihtoi sitten puheenaihetta.
”A Friendship” päättyy surumielisiin sanoihin, joiden takana kumisee yleispäteviä tuntemuksia ystävyydestä, sen hukkumisesta ja menettämisestä:
I wished that I could step, for a few days, into an alternate universe in which I camped there with my two gifted friends, a universe in which both of them were still alive and might start their own friendship, because by then, in the universe in which I’m writing this, David was dead and Bill and I had fallen fully out of touch.