Meistä jokainen tuntee ihmishirviön

Valelääkäreitä on ollut vain muutama, mutta valesankareita löytyy jokaisesta työyhteisöstä.

He ovat marttyyreja, jotka uskovat, että saavat sitä kirkkaamman kruunun, mitä enemmän kärsivät työtään tehdessä. Ja vielä kirkkaammaksi kruunun kiillottaa kärsimystensä alituinen esilletuonti sekä sosiaalisten suhteidensa ja jopa perheensä julkinen ylenkatsominen.

Valesankareiden tunne-elämä on tolaltaan. Kieroutunut. He hokevat samoja marttyyrimantroja, jotka korostavat sairaalloista suhdettaan työtään kohti:

”Myöhästyin taas päiväkodista hakemisessa, kun piti toi huominen presentaatio tehdä valmiiksi. Ihme ettei pikku-Pekkaa tai -Liisaa ole otettu vielä huostaan, mä oon siellä aina viimeinen”. Siten valesankari naurahtaa omalle jutulleen ja odottaa lähiympäristön ihailua. Sankari kun on. Ja lausuttuaan aivoituksensa hän on ylpeä aivopierustaan.

Vika on siis aivoissa.

Valesankari myöhästyy kaikista palavereista näyttääkseen kiireensä toteen.

Hän ei hallitse ajankäyttöään ja tekee siitä hyveen. Viikonloppuisin hän julistaa valesankaruuttaan myös sosiaalisessa mediassa. ”Meneehän tämä viikonloppu tässä töiden merkeissäkin. Terveiset vaan sorvilta sinne rannoille!” Nämä ihmiset suorittavat työtään yhä samalla suomalaiskansallisella metodilla kuin varhaiset sukulaisensa hyisillä sahoilla ja kivisillä pelloilla ympäri Suomea. He näyttävät kärsiviltä, ja epäilemättä he myös kärsivät, sillä he kuolevat nuorina.

Mutta myös onnettomina.

Erityisen noloksi tämän heille tekee se, että he eivät ole sen parempia työntekijöitä kuin ne, joilla on kehittyneemmät sosiaaliset kyvyt ja ajantaju. Päinvastoin. Mikä pahinta, heidän kärsimysnäytelmänsä tappaa ympäristöstään kaiken luovuuden.

Näin tänään. Hyvää viikonloppua.