Sana isänpäiväksi: Pelastetaan pojat, jotta meillä olisi tulevaisuudessakin isiä

Ovisummeri pirahtaa kohta.

Isäni puolisoineen sekä kaksi vanhinta tytärtäni saapuvat isänpäiväpäivälliselle.

Nuorimmainen onkin jo täällä. Hän on viettänyt viikonlopun vaimoni ja minun kanssani.

Isänpäiväperinteemme on jatkunut jo vuosikausia. Itseasiassa vuosikymmeniä. Ja näin varmasti tulee jatkumaankin.

Minulle kolmen ruokalajin päivällisen laatiminen näinkin suurelle seurueelle ei ehkäpä ole kovinkaan rentouttavaa.

Mutta se, että rakkaat ovat koolla, on enemmän kuin sitä.

Kun valmistelee ateriaa läheisilleen, tulee pakahduttava onnen tunne.

Onni siitä, että on isä.

Ja että itsellä on isä.

Minulla on tytär kolmelta eri vuosikymmeneltä. Tulin isäksi ensimmäisen kerran 1988, kun olin juuri täyttänyt 24 vuotta.  Seuraavaksi 1990, ja kuopukseni syntyi 2008.

Kaikkiaan uusperheeseemme kuuluu kuusi lasta.

Olen siis onnekas.

Olemmekin vaimoni kanssa hoitaneet leiviskämme, mitä maan täyttämiseen tulee. Ja tässä mielessä olemme nykyisin poikkeuksellinen perhe.

Jo se, että olen tehnyt yhtäjaksoisesti työtä opintojen päättymisestä lähtien, ei ole nykyään tavallista.

Olen siis aivan erityisen onnekas: en ole ollut päivääkään työttömänä.

Jos valtiosihteeri Martti Hetemäen Sosiaali- ja terveysministerïön sivuilla lausumia ajatuksia on uskominen, juuri nuorten miesten työllisyys onkin merkittävin syy kansakuntamme kuihtumiseen.

Eli siihen, että suomalaisia syntyy nykyään vähemmän kuin kuolee. Edellisen kerran näin on ollut vuosina 1918 ja 1944.

Sattuneista syistä.

Ja viimeksi yhtä vähän kuin nykyään suomalaisia syntyi nälkävuonna 1868.  Kurjuuden vuonna syntyi elävänä 43 757 lasta.

1800-luvulla nainen synnytti elämänsä aikana noin neljä lasta.

2018 äiti synnyttää keskimäärin 1,5 lasta. Tai vähemmän. Tämän vuoden luvut eivät tietenkään ole vielä käytössä, mutta ennuste on tuota tasoa.

Tällä menolla ilman voimakasta maahanmuuton lisäämistä suomalaiset siis katoavat ennen pitkää kansakuntien joukosta.

Mutta miksi näin on?

Valtiosihteeri Martti Hetemäellä on ratkaisu: nuoret, työvoiman ulkopuolelle sysätyt miehet pitää saada töihin.

Valtiosihteerin mielestä miesten kehno tilanne vaikutta syntyvyyteen enemmän kuin heikossa asemassa olevien naisten.

Syntyvyyden laskemiseen on haettu ratkaisuja lapsipoliittisista toimista, kuten työn ja perheen yhteensovittamisesta, perhe-etuuksien parantamisesta ja isien nykyistä pitemmistä perhevapaista.

Trendi ei ole muuttunut. Vaikka edellä mainitut ovatkin toki merkittäviä osatekijöitä, ne eivät Hetemäen mielestä ole se perimmäinen syy.

Sillä syntyvyyden laskeminen korreloi miesten työllisyysasteen rajun laskun kanssa.

Ja työttömyyttä selittää miesten naisia huonompi koulutustaso. Työttömyys puolestaan johtaa köyhyyteen. Köyhyys taas vie perheen perustamishalut. Altistaa syrjäytymiselle.

Lukekaa seuraava lause tarkoin:

25 prosenttia parhaassa työiässä olevista miehistä ei ole työelämässä.

Ja kerratkaa se:

25 prosenttia parhaassa työiässä olevista miehistä ei ole työelämässä.

Tämä on käsittämätön luku.

Hetemäki jatkaa:

”Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen ei näyttäisi olevan kiinni naisen köyhyydestä. Nuorten naisten köyhyys on muuttunut vain vähän verrattuna nuorten miesten köyhyyteen.”

Ja valtiosihteeri lataa näkemyksensä tueksi melkoiset madonluvut:

• Niistä 20–59-v. miehistä, joilla on lapsia, 9,9 prosenttia ei ollut töissä v. 2016.

• Niistä, joilla ei ole lapsia, 27 prosenttia ei ollut töissä.

• 25–34-vuotiailla miehillä köyhyys kolminkertaistui 2000–2015.

Hetemäki summaa:

”Jos ajatellaan lapsia ja työelämän ulkopuolelle jäämistä, todennäköinen kausaalisuus on tämä: lapset eivät aiheuta työttömyyttä ja köyhyyttä, vaan se, että jos olet työtön, olet todennäköisemmin köyhä, ja silloin näkymäsi perustaa perhe ovat huonommat kuin jos et olisi köyhä”.

Nuoret miehet eivät siis perusta perheitä köyhyyden takia. Ja paras lääke köyhyydelle on työ. Ja työtä saa sitä todennäköisemmin, mitä koulutetumpi on.

Hyväosaiset isät. Pelastetaan kansakuntamme. Voimme tehdä sen ensinnäkin jatkamalla sukuamme.

Ja toiseksi: kannustamalla jälkikasvumme opintielle. Ja opintiellä.

Etenkin poikia.

He tarvitsevat kannustamista.

Tiedän, olinhan kerran poika minäkin.

Loisteliasta alkavaa viikkoa.

 

Anzio

Kekustelu jatkuu täällä.

 

 

 

 

puheenaiheet koulutus vanhemmuus yhteiskunta
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *