Asiaton lehdistökatsaus
Asiaton lehdistökatsaus

Jälkikeynesiläiset jälkilöylyt: voiko rahaa painamalla aina maksaa velat?

Uudessa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa arvoisat Imagen blogaajakollegamme Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kommentoivat Juha Tervalan laatimaa jälkikeynesiläisyyttä koskevaa kirjoitusta, joka ilmestyi lehden edellisessä numerossa. Tervala myös vastaa lehdessä heidän kommentteihinsa, ja blogistit vielä Tervalan kommentteihin blogissaan.

Keskustelun sävyä voidaan luonnehtia melko kirpeäksi.

Emme aio tällä kirjoituksella osallistua laajemmin tuohon keskusteluun. Blogistien vastineessa toistuu kuitenkin väite ”rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan”. Se esiintyy myös toisena versiona ”rahapoliittisesti suvereeni valtio ei yksinkertaisesti voi ajautua maksukyvyttömäksi vastentahtoisesti”.

Blogistit ovat toistelleet tätä useasti aiemminkin. Siksi on syytä tuoda esille, että tämä blogistien vakiohokema on totta vain täysin epäkiinnostavassa, muodollisessa mielessä. Se on älyllisesti steriili, eikä siitä seuraa mitään mielenkiintoista.

Aloitetaan kertomalla ihan selkokielellä, mitä komealta kalskahtavat ilmaisut oikeasti tarkoittavat.

Painamalla rahaa voi aina muodollisesti maksaa vanhat velat

Matkustetaan tätä varten jälleen kerran satujen Asiatonlandiaan. Asiatonlandialla on oma valuutta, kutsutaan sitä vaikka A-markaksi. Asiatonlandian valtiolla on myös oma setelipaino, jolla A-markkoja voidaan painaa.

Sovitaan, että Asiatonlandian valtio on velkaa 1000 A-markkaa. On tärkeää, että velka on nimenomaan A-markoissa, eikä esimerkiksi jonkun toisen maan valuutassa. Jos Asiatonlandian valtio niin haluaa, se voi painaa itselleen 1000 A-markan setelin ja maksaa velan.

Sama menettely toimii yhtä lailla silloin, kun velkaa on miljoona tai miljardi tai biljoona A-markkaa. Tarpeeksi ison setelin (tai monta pientä) painamalla Asiatonlandian valtio voi aina maksaa velkansa.

Yleisesti, jos valtio velkaantuu rahassa, jota se voi itse painaa, se voi halutessaan aina maksaa velkansa painotuoreella rahalla.

Siinä se. Jälkikeynesiläisten suureellinen julistus tarkoittaa sitä, että setelipainolla voi painaa aina yhtä suuren setelin kuin valtion velka omassa valuutassa on.

Tämä on suurin piirtein yhtä kiinnostavaa kuin se yhtä lailla tosi huomio, että valtio, jolla on lainsäädäntövalta ja väkivaltakoneisto voi aina pakottaa kansalaisensa antamaan velat sille anteeksi. Kumpikaan näistä tosista väitteistä ei sisällä mitään tietoa siitä, mitä kansalaistensa etua ajavan valtion todellisuudessa kannattaisi tehdä. Se, että rekan alle heittäytyminen on mahdollista, ei tee siitä suositeltavaa.

Rahan painaminen valtion menojen rahoittamiseksi ei itse asiassa yleisesti ottaen ole järkevää, mutta jätetään tämä oman bloginsa aiheeksi.

Käsitellään tässä sen sijaan sitä, mitä ”rahapoliittinen suvereeniteetti” ei tarkoita. Toisin kuin blogistien hokemasta voisi luulla, se ei tarkoita sitä, etteikö valtio voisi ajautua maksuvaikeuksiin.

”Suvereeni” Asiatonlandian valtio voi aina maksaa vanhat velkansa painamalla rahaa. Mutta jos asiat menevät huonosti, voi käydä niin, ettei kukaan suostu vapaaehtoisesti antamaan sille uutta velkaa, esimerkiksi kun vanhat erääntyvät. Voi itse asiassa käydä jopa niin, ettei kukaan suostu enää ottamaan A-markkoja vastaan maksuvälineenä.

Valtio voi tässä tilanteessa toki nimellisesti maksaa vanhat velkansa pois rahaa painamalla. Arvottomiksi muuttuneiden valtion velkakirjojen omistajat saavat niistä vastineeksi arvottomaksi muuttuneita A-markkoja. Mutta tämä on aika laiha lohtu, kun valtio on toimintakyvytön, eikä pysty rahoittamaan toimintaansa. Se ei saa uutta velkaa eikä kukaan halua sen painamia seteleitä. Valtio on myös tehnyt kansalaisten elämästä kamalaa.

Tämä hyperinflaatioksi kutsuttu tilanne, jossa raha menettää arvonsa on aika äärimmäinen. Historia tuntee siitä kuitenkin useita esimerkkejä. Yleinen näkemys on, että näihin ajauduttiin nimenomaan, koska valtio rahoitti toimintaansa rahaa painamalla (keskuspankkirahoituksella, jos haluaa hienostella). Blogistit käyttävät paljon tilaa sen väittämiseen, että nämä hyperinflaatiot johtuivat jostakin muusta.

Väitteet ovat vähintäänkin kiistanalaisia. Mutta vaikka hyperinflaatioiden taustalla ei olisikaan pelkästään rahan painaminen, niiden mahdollisuus osoittaa kuitenkin, että ”rahapoliittisesti suvereeni” valtio voi aivan hyvin ajautua tosiasiallisesti maksukyvyttömäksi. Se, että se on maksukykyinen sanan jossakin teknisessä merkityksessä on herttaisen yhdentekevää.

Mahdollisuus painaa rahaa ei pelasta talousongelmilta yhtään sen paremmin kuin mahdollisuus mitätöidä velat lainsäädäntöteitse. Rahan painaminen ei ole mikään taikakeino, joka poistaa valtion toiminnan taloudelliset rajoitteet. Rahaa painamalla ei voida kerätä loputtomasti varoja sen enempää kuin valtion muillakaan rahoituskeinoilla. Surkea talouspolitiikka johtaa myös ”rahapoliittisesti suvereenin” valtion katastrofiin.

Toisin sanoen Ahokkaan ja Holapan hokema ”rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan”, on totta täysin epäkiinnostavassa, muodollisessa mielessä. Nälkään kuolevaa rahatonta miestä, jolle kukaan ei lainaa rahaa ei paljon lohduta se, ettei entisiä laskuja ole maksamatta. Valtion tekninen maksukykyisyys on aivan yhtä epäkiinnostavaa.

Blogistit eivät sinänsä kiistä, etteikö ”rahapoliittisesti suvereenikin” valtio voisi ajautua talousvaikeuksiin. Mitä he eivät tuo esiin, on että koko keskustelu aiheesta on aika lailla yhdentekevää. Se, selviääkö ”rahapoliittisesti suvereeni” valtio muodollisesti veloistaan ei kerro mitään siitä, millaista on järkevä taloudenpito.

Ja kuitenkin tämä on se talouspolitiikan ydinkysymys.

Kommentit (19)

  1. Jälkikeynesiläiset jälkihiet: voiko tärkeistä asioista sanoa tylsiä juttuja? – Image-blogit

    […] Kirjoitimme hetki sitten blogistikollegojen Ahokkaan ja Holapan hokemasta ”rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan”. Olemme joutuneet keskustelemaan siitä sosiaalisessa mediassa. Tämä kirjoitus tiivistää tuossa keskustelussa esittämämme näkemykset. […]

  2. Amos Ahola

    Rahan painaminen tuppaa laskemaan työn tuottavuutta, sillä painettu raha kohdistetaan lähes poikkeuksetta väärin, koska siitä ei ole (riittävää) niukkuutta.

    Kysymys painaa vaiko eikö painaa on mielestäni väärä, oikea kysymys on, että jos painaa, mitä painetuilla rahoilla tehdään.

  3. Cantina

    Pursiainen kirjoitti..
    ”Siksi on syytä tuoda esille, että tämä blogistien vakiohokema on totta vain täysin epäkiinnostavassa, muodollisessa mielessä. Se on älyllisesti steriili, eikä siitä seuraa mitään mielenkiintoista.”

    Hienoa, että Pursiainen ymmärtää mitä rahasuveriniteetti tarkoittaa. Seuraavaksi kannattaisi miettiä kuinka älyllinen tämä tosiasia voisi olla. Valtavirtaisen uusklassisen makrotaloustieteen mallien yksi kulmakivi on valtion yliajan-budjettirajoite, jonka mukaan kestävä finanssipolitiikka perustuu siihen, että nykyisten ja tulevien verojen (valtion tulo) nykyarvo täytyy olla yhtä suuri kuin nykyisten ja tulevien menojen nykyarvo lisättynä valtion velan alkuarvolla. Tähän liittyy myös kuuluisa Ricardon teoreema, jonka mukaan rationaaliset kotitaloudet ei muuta kulutuskäyttäymistään, riippumatta siitä rahoittaako valtio budjettia velalla tai veroilla.
    Kun rahasuveriniteetti pätee näin ei kuitenkaan tarvitse ei pidäkkään olla. Valtionvelka mukaanlukien setelit ja kolikot edustavat yksityissektorin rahavarallisuutta. (unohdetaan tässä pankkiraha) Ikuinen valtion velka (kuten setelit) ei ole ongelma. Kuten yksi aiempi kommentoija totesi valtion rahan arvon takaa valtion verotusoikeus, jota taas loppukädessä valvoo valtion väkivaltakoneisto. Jos siirrytään pois mielikuvitusmaa Asiatonlandiasta vaikkapa Ruotsiin, jolla on edelleen rahasuverineteetti, voidaan miettiä mitä tämä tarkoittaa maan talouspolitiikan optioille ihan oikeasti. Oletetaan, että Ruotsissa vallitsee lama. Ruotsin demokraattisesti valitun hallituksen vähäisimpiä huolenaiheita pitäisi olla valtion budjetin tasapainottaminen. Halutessa valistuneet poliitikot voivat, kasvattaa valtion kulutusta ja investointeja velkaantumalla esimerkiksi keskuspankkirahoituksen avulla, joka on poliittinen päätös. Valtio voi tietysti perinteisesti myös laskea liikkeelle yleisölle valtion joukkolainoja. Hallituksen ei tarvitse olla huolissaan siitä kelpaako sen setelit edelleen kansalaisille. Sen ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, että inflaatio lähtee nousuun kun maassa on käyttämättömiä resursseja.

    • Antti Jokinen

      Cantina sanoo: ”Valtavirtaisen uusklassisen makrotaloustieteen mallien yksi kulmakivi on valtion yliajan-budjettirajoite, jonka mukaan kestävä finanssipolitiikka perustuu siihen, että nykyisten ja tulevien verojen (valtion tulo) nykyarvo täytyy olla yhtä suuri kuin nykyisten ja tulevien menojen nykyarvo lisättynä valtion velan alkuarvolla.”

      Onko tässä jotakin vikaa? ”Yliajan” kai on valtion kohdalla määrittelemättömän pitkä aikaväli. Jos valtio kasvattaa velkaansa laskemalla liikkeelle ”painamaansa rahaa”, niin ei se riko tuota budjettirajoitetta. Ihan hyvin voimme olettaa, että valtio myöhemmin verotuksen kautta pitää huolta siitä että noista veloista myös vastataan, ja pitää näin kiinni budjettirajoitteestaan.

      Jos valtio sitten varta vasten ilmoittaa, ettei halua pitää kiinni tuosta budjettirajoitteestaan (toisin sanoen laskee liikkeelle velkakirjojaan ja ilmoittaa niiden olevan arvottomia), niin silloin se rikkoo koko rahajärjestelmän logiikkaa vastaan. Se voi toki näin tehdä, mutta tämän seurauksia on vaikea arvioida. Varmaa on se, että ne eivät ole lineaarisia, koska ne riippuvat (sijoittaja)psykologiasta.

      Tällaiset ”Hei, me voidaan aina painaa lisää rahaa! Ja se lisää yksityisen sektorin rahavarallisuutta, eli on ok juttu.” -kommentit eivät tuo keskusteluun mitään lisäarvoa. ”Rahavarallisuus” on saatavia, ja saatavilla on arvoa jos niiden taustalla on odotus siitä että se jolla on vastattavia (saatavat=vastattavat) tulee niistä myös joskus vastaamaan. Saatavien puutteeseen tämä maailma ei tule koskaan kaatumaan.

    • Cantina

      Nyt aletaan olla ainakin yhden asian ytimessä. ”Kotitalouden” tase ja valtion tase eivät ole samankaltaisia. VALTIO EI TARVITSE VASTAAVAA SEN VASTATTAVIA ELI KESKUPANKKIRAHAA JA VELKOJA VASTAA! Toki tyypillisesti valtiolla on paljon varoja kuten maata ja erilaista infraa, mutta normaalisti valtion ei tarvitse lainata vakuita vastaan.
      Tarkastellaan eroja. Valitaan edustavaksi kotitaloudeksi yksi henkilö, jolla on rajattu elinikä. (Taloustieteessä toki käytetään myös n.s. ikuisesti elävää teoreettisä kotitaloutta eli dynastiaa käsitetttä jossain yhteyksissä). Kotitaloudella on tyypillisesti varallisuutta (vastaavaa) ja velkoja (vastattavaa) ja olisi ainakin perillisten kannalta kiva jos kuoleman jälkeen vastaavaa olisi enemmän ja ettei heidän tarvitse ottaa vastattavia hoitaakseen. Käsittääkseni velat eivät siirry perillisille eli pankeilla ei liene tapana myöntää ainakaan 100 vuoden kulutusluottoja. Kotitalouden budjetti rajoite muodostuu peritystä omaisuudesta/säästöistä mutta pääosin nykyisistä ja tulevista palkkatuloista. Tällä perusteella se voi myös lainata pankista, jonka lainapäätös perustuu pääasiassa palkkatulovirtaan. Tarinan pohjalta on aika selvää, että kotitaloudun kulutuksen täytyy perustua tiukasti sen budjettirajoitteeseen, joka on myös ajallisesti rajoitettu palkkatyövaiheeseen ja elinikään.
      Valtio on hyvin erilainen yksikkö. Se on lähtökohtaisesti ikuinen (kunnes ei enää ole). Sillä on poliittiset instituutiot, verotusoikeus, oikeuslaitos, väkivälta koneisto ja usein rahan liikkeellelaskumonopoli. Vuoden 1971 fiat-rahajärjestelmään siirtymisen jälkeen liikkeellelasketun keskupankkirahan vastattavaa puolella ei ole mitään konkreettista. Seteleillä ei voi lunastaa muuta kuin vastaavan määrän uutta rahaa. Niitä ei voi vaihtaa mihinkään arvokkaaseen hyödykkeeseen. Valtion velkakirjoja vastaan valtio antaa liikkeelaskemaansa valuuttaa.
      Valuutalla voi maksaa velkoja ja veroja ja niillä voi ostaa tuotteita ja palveluita vaikkei valuutalla itsessään ole mitään arvoa. Valtion liikkelaskema valuutta ja valtion liikkeellelaskemat valuuttamääräiset lainat ovat molemmat valtion velkaa, joista velkakirjalle maksetaan normaalisti korkoa mutta seteleille ei. Rahasuvereenin valtion velkakirjat ja setelit eivät menetä arvoaan, niin kaun kun valtiolla on kaikki aikaisemmin mainitut asiat hallinnassa. On sitten eri asia jos kansa kapinoi, vieras valtio valloittaa maan tai valtio päättää mitätöidä lainat leikkaa setelit tai jotain muuta vastaavaa. VALTIOLLA EI OLE MÄÄRÄLLISTÄ BUDJETTIRAJOITETTA EIKÄ. Se voi velkaantua ikuisesti ilman että sen velkakirjat ja setelit menettävät arvonsa, kunhan se maksaa velkakirjojen korot ja pääomat ehtojen mukaisesti.
      Eli fiat-rahan arvo perustuu lainsäädäntöön ja veronkantooikeuteen. Kysymys siitä, onko nykyisessä järjestelmässä tolkkua onkin eri kysymys, mutta ainahan voi ostaa Bitcoin:ja tai kultaa jos siltä tuntuu.

    • Antti Jokinen

      En nyt oikein näe että miten tämä liittyy siihen mitä sanoin.

      Voitko antaa esimerkin jossa valtio rikkoo tuota sen (mielestäsi väärin-) oletettua budjettirajoitetta?

  4. Tieteilijä

    Voisivatko Holappa ja Ahokas julkaista manifestinsa tasokkaissa tiedelehdissä tai lopettaa kitinänsä siitä, miten tieteen valtavirta muka olisi väärässä. Kaikille on selvää, että heillä on äärivasemmistolaiset motiivit ja meidät veronmaksajat on pakotettu maksamaan vuosien palkka siitä, että he vääntelevät motiiveilleen argumentteja, joilla loistaa blogiväittelyissä asiaa heikommin tuntevien silmissä.

    • Tne

      On heiltä kirjakin ilmestynyt ”irti kurjistuvasta talouspolitiikasta”, hyvä kirja, suosittelen.

  5. TT

    Tämä ei ole taloustieteessä kiistanalainen asia, omalla rahalla on suuri vaikutus velkakestävyyteen. Havainto ei vaadi paljoa taustatyötä. Ei ole myöskään kiistanalaista, että huonoa talouspolitiikkaa voi harjoittaa myös rahapoliittisesti suvereeni valtio. Kumpikaan aihe ei ansaitsisi blogi-kirjoitusta.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *