Ja haarukka lensi kuin ohjus suoraan maaliinsa

Berlinissä nautin ihanaan keiton hyvässä seurassa eikä mikään häirinnyt suloista lounashetkeämme.

Olin varmaan kuuden vanha, kun olimme syömässä perheen kanssa erittäin hienossa ravintolassa. Jossain särkyi laseja ja kurkotin kaulaani pitkälle nähdäkseni mitä tapahtui. Isä torui ja sanoi, ettei sovi olla huomaavinaankaan, jos jotain sellaista tapahtuu. ” Olet kuin et olisi kuullut mitään” hän neuvoi.

Asia jäi pienen pitkäkaulan mieleen ja noudatan neuvoa edelleenkin. (Niin kuuliainen – ainakin joskus!) Isä kertoili myös paljon juttuja matkoiltaan silloisesta Tšekkoslovakiasta. Hän kertoi kuinka siellä tarjoilijat ja hovimestarit olivat ylpeitä ammatistaan ja käyttäytyivät ylväästi kuin kuninkaat. He olivat niin hienoja, että nostivat asiakkaatkin toiselle tasolle. Usein he kyllä olivatkin entisiä kreivejä ja ties mitä siniverisiä, joiden maat, kartanot ja linnat oli uhrattu sosialismin alttarille. Silmiinpistävin asia näissä ihmisissä oli se, että heidän olemassaoloaan ei huomattu. Kaikenlainen palvelu ravintolassa tapahtui äänettömästi ja huomaamattomasti. Ei häiritty asiakasta. Oli kunnia-asia, että asiat tapahtuivat kuin taikasauvaa heilauttamalla.

Tämä ravintola ei koskaan unohdu – siinä ei ollut seiniä lainkaan. Tuuli keinutti valaisimia hiljaa katossa ja palvelu oli loistavaa. Sinne on kovin pitkä matka – lentäen 12 tuntia.

Söin eilen ravintolassa, jossa oli toiveitteni menu. Kaikki oli luomua, oli paljon kasviksia ja annokset maistuivat jo listaa lukiessani ihanilta. Paikka oli kivasti sisustettu. Kalustus oli kivan raikas ja kaikkialla oli puhdasta. Ikkunoista näkyi meri. Tilasin lounaaksi kesäkurpitsapyöryköitä punaisessa currykastikkeessa ja kurkkumalattea. Ruoka oli huippuhyvää.

En mene kuitenkaan sinne enää koskaan, koska siellä oli aivan tolkuton meteli. Ja mistä se melu johtui? Henkilökunta paiskoi astioita. Eivät mitenkään raivon vallassa pistäneet niitä menemään, vaan se oli se tapa, jolla siellä käsiteltiin tavaroita. Tyhjät pullot viskattiin pullokoriin, käytetyt astiat pinottiin tarmokkaasti ja vipattiin keittiöön kovalla tohinalla. Keittiön ja ravintolasalin välissä ei ollut seinää ja kun säkillinen pottuja heitettiin teräsaltaaseen, oli kuin ukkonen olisi repinyt taivaankannen auki. Meteli oli oikeasti sietämätöntä. Ja kaiken sen yllä soi musiikki, josta ei kyllä kuulunut kuin diskantti, sävelistä ei pihaustakaan.

Kun teen Suomen kaunein koti –ohjelmaa, kierrämme ympäri Suomea ja asumme keskitason hotelleissa. Joskus vähän paremmissakin ja joskus pienissä ja kotoisissa. On vain yksi hotelli, jossa aamiaisastioita, varsinkin aterimia, ei heitetä teräskaukaloihin keskellä ravintolasalia aamutuimaan. Imatran valtionhotellissa oli aamuisin hiljaista ja miellyttävää. Kävin erikseen kiittämässä siitä ja sain kuulla, että siihen on oikein pyritty. Ravintolapäällikkö oli tähdentänyt tätä asiaa henkilökunnalle. (Mä olen muuten kirjoittanut tästä aiemminkin täällä)

En oikein käsitä mitä henkilökunnan päässä liikkuu, kun he näitä aterimia niin innokkaasti viskovat. Kai se on joku tehokkuuden osoitus. Kuta tarmokkaammin viskoo, sitä tehokkaampi on. Ai että se tekee kipeää ja korvissa soi. Tunnelmahan on kuin istuisi suurkeittiön tiskikoneessa.

Ravintola Paju Villa Tallinnassa on hienostunut paikka, jossa on loistava palvelu ja ruoka.

En myöskään suuremmin nauti fine dining –ravintoloiden tavasta kertoa juurta jaksain jokainen annoksessani oleva atomi juuri, kun keskustelu ystävien kanssa käy vilkkaana. Mutta siitä ei varmaan pääse eroon. Paitsi tietysti pysymällä tavallisemmissa ravintoloissa, joka itseasiassa sopiikin minulle paremmin. Tykkään rennosta iloisesta meiningistä ja vähärasvaisesta ruuasta. Ja rauhasta.

Kaikki ihmiset eivät varmaan koe ääniä samalla tavalla (siis kuulenko ääniä?) ja meteliinhän tottuu. Mutta se ei ole vaaratonta. Meteli nostaa stressitasoa ja väsyttää.

Wikipedia sanoo näin: ”Melu koettelee elimistöä silloinkin, kun ihminen ei edes huomaa melua. Melu nostattaa elimistössä stressireaktion, joka kiihdyttää sykettä, supistaa ihon ja sisäelinten verisuonia, lisää stressihormonien eritystä ja muuttaa elimistön rasva-aineenvaihduntaa epäedulliseen suuntaan…Lasten aivot reagoivat meluun herkemmin kuin aikuisten.” 

Onneksi sitä voi usein valita, ympäristön missä aikaansa viettää. Suomi on ihana maa asua siinäkin mielessä, että täällä on aina mahdollista päästä hiljaisuuteen. Se alkaa olla maailmassa tärkeä arvo ja luonnonvara.

Hanna

Kommentit (5)
  1. Samaa mieltä. Kaikenlainen melu pilaa ruokarauhan. Viime jouluna erehdyimme ylibuukattuun hollitupaan, se ahtauskin oli kauhistus ja meteli päälle. Ei enää ikinä.

    1. Hei Raijis,
      Ruokarauha onkin vanha hyvä sana. Onpa ikävää, että jouluateria meni mönkään. Onnea tälle joululle ja joulurauhaa!
      Hanna

  2. Olisi kyllä tosi kiva jos lasten vanhemmat opettaisivat jo pienestä pitäen lapsukaisilleen, kuinka ravintolassa
    käyttäydytään. Mikään ei ole raivostuttavampaa, kuin ensi kauhea vääntö mitä kukakin kullannuppu haluaa
    syödä ja sitten siitä jos ei ole lautanen tyhjä niin ei tipu jälkiruokaa ja meteli sen mukainen.
    Jäipä viime lauantaina itseltäkin jälkiruoka tilaamatta, kun ei sitä riitaa ja väittelyä vaan kestänyt 🙁
    Kaikesta huolimatta Kaikille Joulurauhaa herkkupatojen äärellä 🙂

    1. Tästä olen sinun kanssasi tosiaankin samaa mieltä. Ravintola ei ole se paikka jossa riidellään. Kasvatuksen täytyisi tapahtua kotona. Joskus lapset saavat tietysti hermareita tai itkevät eikä siinä mitään, mutta sitähän me ei nyt puhuta.
      Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *