Joulukuusesta se kaikki lähti ja pitkistä yöunista

Elän edelleen ”joulun jälkeistä aikaa” vaikka joulusta on kohta kulunut jo kuukausi. Eilen aamulla, kun heräsin minulle järkyttävän pitkien kahdeksan tunnin yöunien jälkeen, mietin mitä tekisin energiapäissäni.

Ei puhettakaan, että olisin halunnut juoda aamukahvia, vaan oli ryhdyttävä johonkin toimeen. Pälyilin hetken ympärilleni ja arvoin lähteäkö lenkille, mutta säkkipimeä aamu ei houkutellut. Sen sijaan kirjastossa kajastivat ujoina joulukuusen lempeät valot kuin huhuillen, että haloo – joulu meni jo! Aivan niin armoisa joulupuu oli edelleen pystyssä. (Ei kuitenkaan suorassa. Se oli jotenkin killillään ressukka, vinossa)

En siis tosiaankaan ollut vielä heittänyt kuusta pihalle, en loppiaisena enkä Nuutinpäivänäkään. Meidän kuusi heilahti pihalle hei hei Heikin päivänä pieninä palasina. Eli katkoin poloiselta oksat yksi kerrallaan Fiskarsin voimasaksilla ja nakkasin ne suureen pahvilaatikkoon. Sieltä ne päätyivät tontin reunalle meidän pieneen metsään. Siinä tuli vähän ankea olo. Jotenkin yhtäkkiä tuntui siltä, että olisi murhannut jonkun. Kaunis elävä puu oli nyt katkottuina oksina maassa. Päätin etten enää hanki oikeaa kuusta, vaan kaivan jouluisin vanhan muovikuusen esiin säilöstään. Se on hankittu meille joskus aikoinaan, kun matkasimme aina joulun aikaan pois valoon ja lämpimään. Lähtö oli usein Tapaninpäivänä eikä silloin voinut temppuilla aidon kuusen kanssa.

Vielä oli kuusihommien jälkeen energiaa tallella ja lastasin autoon kaikki kerätyt pahvit ja muovit, ja lähdin viidettä kertaa kohti kierrätyspisteitä katsomaan, josko ne viimein mahtuisivat tähän asti täpötäynnä olleisiin sammioihin. Ja ilokseni ne mahtuivat. Tähän asti lähiseudun pisteet ovat tosiaan olleet ei vain ääriään myöten täynnä, vaan myös koko ympäristö on ollut täynnä.

On ihmeellistä kuinka törkeitä ihmiset ovat. Tai paremminkin törkyisiä. Viimeksi kun koetin viedä pahveja kierrätykseen, säiliöiden ympärillä pyöri tuimassa tuulessa hirveä määrä paperia ja muovia, säilin päällä könötti pari kattilaa ja paistinpannu, kenkiä ja rikkinäinen metallikori. En tiedä millaisen yön pimeänä hetkenä joku on ne kehdannut siihen jättää. Onko ehkä luullut tekevänsä peräti jonkun ekoteon, tuomalla rojunsa siihen? Kaikkea jätetään kaikkialle. Yhden espoolaisen luonnonsuojelu- ja virkistysalueen parkkipaikalla oli runkosänky. Se tuntuu hämmentävältä, kun itse ei heitä minkäänlaista roskaa luontoon tai kaupungin kadulle.

Jouluruusut kukkeimmillaan

Roskareissulta kotiin saapuessani alkoi jo kahvi maistua ja päiväkin alkoi viimein sarastaa. Aamukahviseuranani olivat Hesarin lisäksi jouluruusut, jotka ovat vähän kiikun kaakun hengissä. Ja tänään, heti kun päivä alkaa taas sarastaa aion mennä istuttamaan ne kukkapenkkiin. Joulukuussa. Eksoottista. Saa nähdä kuinka niiden käy ja tuleeko tänäkin talvena pakkanen ja lunta vai ei.

minun hameeni on musta, mutta enhän mä nyt näin missään Espalla ala patsastelemaan. Ehkä jossain new Yorkissa toimisi… Kuva: Pennystyle

Kierrätyksen ja siivouksen merkeissä alkanut päivä jatkui samoissa fiiliksissä, kun tein suuren luokan konmarituksen vaatekaapeissa. Se ollut ihan helppo homma. Mitä tehdä pikkumustalle, joka on ollut yhden kerran päälläni illallisjuhlassa vuonna 2008? Mekko on laadukas, aikaan se maksoi paljon, malli on klassinen ja koko on edelleen sopiva, mutta ei vaan ole ollut sille käyttöä. Ei se nyt siellä kaapissa kamalasti tilaa vie, mutta vieläkö sitä siellä tyhjän panttina riiputan? Entä musta tyllihame? Rakastan tyllihameita, mutta ehkä ne ovat vain jotain unelmia. En kuitenkaan ole se tyyppi, joka lähtee kylille nahkaisissa biker bootseissa, tyllihameessa ja nahkarotsissa, vaikka se näyttääkin hyvältä. Myyntiin menevät molemmat ja paljon paljon muita vaatteita.

Juho lahti ohjaa ja meikä nostaa. Tää on vanha kuva. mutta sama se!

Tällaiset päivät puhdistavat kaappien lisäksi omaa mieltä. Tulee kevyt fiilis, kun kaappien kummitukset lähtevät pois ja keskeltä notkolle painunut vaatetanko alkaa pinnistää jälleen suoraksi. Samaa teen muuten omalle kropalleni. Pinnistelen nyt suoraksi ahkerasti koska ollaan armaan personal trainerini Juhon kanssa ryhtyneet vahvistamaan jalkojani. Eli teen mm. maastavetoja. Se se on hieno liike! Kaikenlaiset kyykyt kuuluvat ohjelmaan myös. Ja niissäpä onkin haastetta kylliksi, koska vasen polvi ei tahdo päästää ylös eikä alas. Hän on aika taipumaton. Nyt katsotaan, josko se pikkuhiljaa suostuisi antamaan hiukan periksi kuitenkin.

  • Hanna
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *