Kauralastujen leipominen vei joulumuistoihin

 

Tämä kuva on kahden vuoden takaa, kun tehtiin Eeva-lehteen joulujuttu meiltä.

 

Jotenkin erikoinen tällainen joulu, kun ei ole ollenkaan kiire! Kortit jäi lähettämättä, koska vielä menneellä viikolla oli ihan hullu kiire, enkä vaan yksinkertaisesti ehtinyt. Ei voi mitään, vaikka harmittaakin. Sanottakoon heti tähän alkuun siis kaikille ja itse kullekin säädylle oikein ihanaa ja rakkauden täyteistä joulua ja uutta vuotta, joka tuo tullessaan kauniita ja onnellisia asioita.

Kiireettömyys johtuu kahdesta asiasta. Kotona ei ole enää pieniä lapsia, jotka tarvitsisivat hoitoa ja huoltoa ja ennen aattoa on nämä kaksi vapaapäivää ja sitten on kolmaskin syy, joka on perisyntini – mulla on äärettömän optimistinen aikakäsitys. Olen varma, että ehdin tehdä mitä vaan. Ja itseasiassa kyllähän mä aika paljon ehdinkin.

Eilen paistoin lahjaksi saavillisen granolaa ystävälle, joka ei voi syödä gluteenia. Ja koska granola käytännössä elättää mieheni, oli oikeus ja kohtuus, että tein sitä pikku saavillisen hänelle myös. (Jari ei siis tee mitään ruokaa. Jos en ole kotona, eikä hän halua syödä ravintolassa, hän syö mysliä. Jarilla on aiheeseen liittyvä lempinimikin, jonka hän sai kollegoiltani pari kesää sitten – Myslimies.)

Kun granolat olivat purkissa, päätin ilahduttaa yhtä tytärtäni imelletyllä pottulooralla ja sitten paistoin noin 20 pellillistä kauralastuja. Tiedättekö niitä pitsisiä, aivan ohuita pikkuleipiä? Ne ovat tavallaan lapsuudenkotini perintöä.

Mulla on aika ihana muisto siitä, millaista meillä oli, kun lapsena leivottiin joulujuttuja. Mehän asuttiin isän rakentamassa rintamamiestalossa Helsingin Jollaksessa. Keittiö oli minusta suuri, mutta eihän se ollut. Minä olin pieni. Keittiönkaapit olivat umpipuuta, pöydällä oli vahakangasliina ja yhdellä seinällä seisoi UPO jääkaappi, jonka päälle mun vanhin systeri nosti mut istumaan, kun hänen piti tiskata ja samalla vahtia minua. Meillä on 12 vuotta ikäeroa, eli olin aika napero, kun hän oli jo ihan ihminen. Jääkaapin yläpuolella oli hänen tekemänsä taulu ”elämänpuu” jossa oli tosi paljon katseltavaa ja niin viihdyin siinä vapaassa vankilassani jääkaapin päällä.

Mutta kun me leivottiin jouluksi, keittiöön mahtuivat kaikki neljä tytärtä ja äiti. Herkkujen repertoaari oli tietenkin laaja. Rex-kakku, pehmeä piparkakku -kakku, joulutortut, piparit, viipalepiparkakut ja ne ohuenohuet kauralastut ainakin. (Ylipäätään kaiken meillä piti olla ohutta – myös minun, vaikka onnistuin siinä vain ajoittain. Tummasta leivästä leikattiin paperin ohuita viipaleita, kinkkuviipaleet olivat ohuita, piparit olivat todella ohuita, koska se oli hienoa ja maukasta.)

Keittiössä kävi kiva sutina, kukaikkien touhutessa ja uunista levisi ihanan makea tuoksu koko huusholliin. Leipomisen lisäksi keittiössä kiillotettiin kupareita! Mikä ihmeen järki siinäkin oli! Äiti oli siis kerännyt upean kokoelman kupariesineitä, äärettömän hienoja vuokia, jotka olivat täynnä kolosia ja koristeita. Ja tietenkin niiden piti loistaa jouluna. Niitä hangattiin kiillotusaineella, joka oli sellaista pulveria, olisikohan nimi ollut Sampo? Se pulveri jäi jokaiseen koloon ja kiillottaminen oli ihan karmea homma!

Joulukinkku paistettiin sitten aatonaattoyönä paksun ruistaikinan alla. (Joku asia sai olla paksukin, huomaan nyt!) Uunissa paistui myös pellillinen maailman kaikkeuden parasta lihapiirakkaa, jota valmistan edelleen äidin erikoisreseptiä noudattaen. Ei siis mitään valmistaikinoita!

Aatonaattoyönä meillä kävi eräs tuttavaperhe tuomassa ”joulukukan” joka heidän tapauksessaan oli aina kaunis punainen Desicon pöytäkynttilä. Silloin maisteltiin kinkkua ja kastettiin kinkun paistoliemeen Hildenin joululimppua ja syötiin myös sitä ruiskuorta. Silloin minä olin nukkumassa.

Aamulla kun heräsin ja tulin yläkerran portaat alas, olin joulun ihmemaassa. Äiti kykeni koristelemaan kaiken kauniimmin kuin kukaan muu. Kuusen alla oli joulun jännittävin osuus, ne lahjat ja koko koti tuoksui ihmeen ihanalta. Vieläkin katsoessani joulukuusta aamutuimaan, hiljaisessa kodissa muiden vielä nukkuessa, muistan sen kaiken. Sen tunteen, kun tulin rappuset alas pienenä tyttönä.

 

Kauralastut

2 ½ dl sokeria

2 dl kaurahiutaleita

1 ½ dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

½ dl maitoa

½ dl siirappia

1 17” dl sulatettua voita  (150g)

 

Sekoita kuivat aineet kulhossa. Lisää maito, siirappi ja sulatettu ja jäähdytetty voi.

Nosta taikinasta kahdella lusikalla pieniä nokareita leivinpaperilla vuoratulle pellille.

Paita 175 asteessa 7-10 minuuttia. Anna jäähtyä ja kovettua kokonaan ja ota vasta sitten pikkuleivät pelliltä.

Minä laitan taikinan aina jääkaappiin kovettumaan ja pyöritän siitä pieniä palloja sormin. Pellille mahtuu 6-8 palleroa. Jos laittaa enemmän, ne tarttuvat toisiinsa kiinni.

 

Vilkutan teille lusikassa! Noin pieniä palloja täytyy taikinasta tehdä

 

Pitsiä!

 

Makeaa joulua namskis!

Kommentit (1)
  1. Hahaa,minäkin kiillotin aina kuparijutut ennen joulua,kuului asiaan ihan samalla tavalla kun jouluruuat ja se oli Sampo 🙂.Samanlaisia muistoja on -58 syntyneillä näköjään.Rauhallista joulupäivää 🎄

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *