Mikä hiivatin ongelmavartalo?

Siinä luki jotain ongelmavartaloisista nuorista naisista ja päässäni napsahti. Juuri nyt haluaisin nousta tämän korkean hotellin, jossa nyt kirjoitan, katolle ja huutaa sieltä niin kovaa kuin jaksan että: lopettakaa perkele – terveessä vartalossa ei ole mitään vitun ongelmakohtia! Ei kohtia, jotka täysisi peittää tai kätkeä tai tunkea verkkoon tai korsettiin tai hämätä. Antakaa olla jo.

Mikä on oikeasti ongelmavartalo? Sanoisin, että se on vartalo, jollaisen vangiksi esimerkiksi Frida Kahlo joutui. Vartalosta tuli hänelle ongelma traagisen raitiovaunuonnettomuuden ja useiden leikkausten jälkeen. Tosin hän alkoi tehdä siitä taidetta ja käänsi siis ongelman ainakin osittain voitoksi. Samoin on tehnyt Pekka Hyysalo. Sikäli kun vartalo on koskaan ollutkaan hänelle ongelma, vaan ainoastaan haaste. En ole kysynyt.

Frida Kahlo – Roots

Olen ollut viikonlopun Tallinnassa ja nähnyt sattumalta monta hyvin vaikeasti kävelevää ihmistä. Ongelma on ollut lonkassa, erimittaisissa jaloissa tai kampurajalassa. He ovat kaikki kulkeneet iloisesti eteenpäin ja nauraneet ilmeisen hyvässä seurassa elämästä iloiten. Voisi ajatella, että heillä on ongelmia vartalon kanssa, mutta en tiedä ajattelevatko he itse siten. Eivät he siltä ainakaan näyttäneet.

Mitähän tällä idiomilla sitten tarkoitetaan? Vartaloa joka ei miellytä kommentoijan silmää? Joka ei mahdu jotenkin johonkin muottiin. Ongelmia voivat olla liian pullea vatsa, liian laihat vartalon osat, liian pieni takapuoli, liian suuri takapuoli, liian pienet rinnat tai liian suuret rinnat, liian lyhyt kaula, liian leveät hartiat. Tai ehkä allit? Olkavarren rentoina roikkuvat ojentajat, joista sain itsekin kuulla tanssikisan aikaan. Vanhempi naisihminen soitti ja oli sitä mieltä, että ne olisi pitänyt tunkea verkkoihin. Hän sääli minua, koska joku oli pukenut minut mekkoon, joka ei peittänyt vartaloni ongelmakohtaa. Ongelmakohtaa, joka oli hänen silmissään. Vähänpä hän tiesi.

Omien ongelmakohtien luettelooni ei  kuulu olkavarsien ojentajat vaan vartaloni ongelmakohta on korvieni välissä, jonne sen joku samanlainen pälli joskus sijoitti. Siellä on aivojen osa, joka näkee minut aina vähän tai paljon vääränlaisena. Olen taistellut ulos tuosta uskomuksesta koko elinikäni ja välillä se onnistuu. Usein ei.

Toki on jotenkin paradoksaalista, että samaan aikaan kirjoitan juttua kasvohoidoista, joilla kasvot saa näyttämään nuoremmilta tai ihon vähemmän veltolta. Ehkä se kertoo jotain minusta, mutta kukin tehköön mitä haluaa, mutta tehköön sen omasta halustaan, eikä ulkoisista paineista. Tähän voisi tietysti heittää senkin kommentin, jonka joku nuori neito kerran osuvasti napautti – jos menisit yksin autiolle saarelle, ottaisitko jalkaasi korkokengät? Ihan vain itseäsi varten…

Vihaan sanaa ongelmavartalo, varsinkin kun se tulee jonkun muka hyvää tarkoittavan itserakkaan kaikkitietävän naisen suusta.

 

Hanna

 

 

Kommentit (6)
  1. Mainio kirjoitus, Hanna. Tässä paljon asioita, joita olen itsekin pohdiskellut kovasti viime vuosien aikana kauneusasianaisen roolissani/työssäni. Ja kuinka oikeaan osutkaan tuon todellisen ongelmakohdan pointtaamisen kanssa. Aivot, JEP!!! 😀 Ihanaa viikkoa sulle, pusu.

    1. hannasumari
      29.4.2018, 09:59

      Mariela!
      Kiitos ja suukko takaisin – ynnä pahoittelut hitaasta vastaamisesta viestiin. Meidän sivuilla on tapahtunut uudistuksia, enkä saa enää viestiä, kun tänne kommentteja.
      On niin harmillista tuhlata elämäänsä ulkonäköpaineiden miettimiseen ja niistä on niin kovin vaikeaa murtautua ulos. Se on äärimmäisen surullista. Onneksi välillä päähän mahtuu muutakin. Tärkeämpiä juttuja. Olet ihana.
      Hanna

  2. Loistavasti kirjoitettu, Hanna! Allekirjoitan ihan jokaisen sanan, ja vielä lopuksi ajattelemisen aihetta antoi tuo ”autiolle saarelle”. – kommentti. Minkälaisessa maailmassa oikeasti asumme, sitten kuolinvuoteellako vasta ymmärrämme mitkä asiat olisivat olleet oikeasti niitä kaikkein tärkeimpiä.. ?

    1. hannasumari
      29.4.2018, 09:56

      Tuulikki
      Kiitos 😀Niin välillä minusta kyllä tuntuu että se oivallus monesta asiasta tulee aivan liian myöhään. Se on surullista. Todella surullista.
      Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *