Hanna Sumari
Hanna Sumari

Minun vuoteni – kaksitoista kuvaa menneeltä vuodelta

Vuosi 2018

Sinne se meni, mutta millainen se oli? Päätin valita yhden itselleni merkityksellisen kuvan jokaisesta kuluneesta kuukaudesta. Tehtävä oli todella vaikea ja aikaa vievä. Päätin heti, että kuvat eivät saa kertoa töistäni, koska vaikka elämäni oleellinen osa on työnteko, en halua, että se on koko totuus. Usein, kun kysytään kuulumisia, vastauksena on luettelo niistä töistä, joita juuri tekee, jotka on saanut päätökseen tai jotka ovat tulossa. Olen koettanut välttää näitä vastauksia ja olen myös saanut huomata, että muita vastauksia on välillä äärimmäisen vaikeaa keksiä. Jos siis ylipäätään haluan vastata muulla tavoin, kuin kiitos hyvää vain. Työvuosi oli kyllä erittäin hyvä monella tasolla, sekä määrän, laadun että kohtaamieni ihmisten suhteen. Olen siitä valtavan iloinen. Työ on kuitenkin suuri osa identiteettiäni.

Suuri kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea juttujani täällä – olette minulle äärettömän tärkeitä. Kiitos.

Kävin viime vuonna lähes 20 kertaa Virossa ja tein seitsemän matkaa muualle ulkomaille. Reissasin myös ympäri Suomea erilaisten töiden merkeissä. Kaikilla reissuilla kohtasin ihania ihmisiä, joista osa on jäänyt elämääni kokonaan tai jättäneet siihen muulla tavoin pysyvän jäljen.

Tammikuu

Tammikuussa lensimme mieheni kanssa Costa del Solille jälleen kerran hakemaan talveen kipeästi kaipaamaani valoa. Menimme heti perille tultuamme kahvilaan ja nappasin tämän kuvan Instaan. Melkein saman tien sain puhelimeeni viestin vanhalta ystävältäni: Oletko täällä? Vietin hänen kanssaan monta päivää. Kävin hänen kotonaan, ajelimme pitkin poikin rannikkoa, kävimme ihanissa paikoissa, jonne en koskaan olisi löytänyt tietäni itse. Puhuimme paljon kaikesta. Tiedän ettei tavuakaan mistään mitä puhuin, jatka matkaansa mihinkään. Sain hyviä neuvoja ja koin ajan, jonka vietin hänen kanssaan, äärettömän arvokkaana. En varmasti ikinä unohda noita hienoja päiviä.

Tammikuussa tapahtui paljon muutakin. Olin mm. jakamassa palkinnon Venlagaalassa ja ymmärsin jälleen, kuinka huonosti siedän gaaloja ja niiden teennäistä tunnelmaa, jossa helposti hukkaa itsensä ja sen mikä on oikeasti aitoa ja tärkeää. Omasta itsestään on pidettävä kynsin hampain kiinni,

Työrintamalla aloitin kolmannen blogini, kun ryhdyin kirjoittamaan rakentamisesta, pidin useita luentoja hyvästä ruokavaliosta, sisustamisen trendeistä ja tietenkin kirjoitin edelleen säännöllisesti tätä blogia sekä Topi-keittiöiden sivuille joka viikko yhden reseptin. Osallistuin Kymppitonniin ja hävisin, osallistuin ruokakurssille ja osasin leikata siian nahattomaksi ja kävin Allas Sea Poolissa talviuimassa tyttärieni kanssa.

Helmikuu

Helmikuussa alkoi kuudes vuosi Fustran ja Juho Lahden kanssa. Fustra merkitsee minulle äärettömän paljon. Sain sen avulla terveyteni ja elinvoimani takaisin. Se muutti elämäni. Juho on valmentanut minua kaikki nämä vuodet. Meistä on tullut hyvät ystävät ja hän on yksi niistä ihmisistä joihin voin luottaa sataprosenttisesti. Mikään, mitä teen tai kerron hänelle, ei jatka matkaansa hänen kauttaan. Arvostan sitä ominaisuutta ystävissäni eniten. Välillä sitä kohtaa ihmisiä, jotka haluavat olla seurassani vain kertoakseen siitä jollekin. Sellainen sattuu.

Helmikuussa kävin Tallinnassa ja Porvoossa herkuttelemassa ja kokkikoulussa, luennoin ja riemuitsin kun meidän loputtoman pitkä kylppäriremontti valmistui.

Maaliskuu

Maaliskuu oli jo pitkällä, kun sain työkseni suunnitella pienen herkullisen leivonnaisen, joita minun piti sitten leipoa asiakkaalle sata kappaletta. Ensin piti kuitenkin suunnitella ja testata resepti ja kuvata reseptiin kuvat valmiista leivonnaisista. Tein samppanjakuppikakkuja. Kun olin kuvannut ne, pakkasin ne rasioihin ja lähdin tapaamaan äitiä hoitokotiin. Otimme hänen huoneeseensa kahvit ja pari herkullista kakkusta ja jätimme loput henkilökunnan ja muiden senioreiden kahvipöytään. Meillä oli ihana hetki ja äiti tykkäsi makeista herkuista. Oli ihanaa, että viimeiseksi jääneessä yhteisessä hetkessämme oli glamouria. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo.

Maaliskuussa myös askartelin lehtikullalla koristeltuja pääsiäismunia, kävin Tallinnassa ja osallistuin kokkikouluun, luennoin ja leivoin paljon suolaista ja makeaa työn merkeissä.

Huhtikuu

Huhtikuussa pidin naisten kemut Ihanille naisille. Katoin pöydän keskelle vihanneksia, juustoja, dippejä, hummusta, hedelmiä ja kaikkea mahdollista. Meillä oli ihana juhla. Istuimme koko illan pöydän ääressä ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme sekä nauroimme ja okei, myös tirautimme muutaman kyyneleen. Heräsin varhain seuraavana aamuna ja tunsin kuinka ystävien hyvä, onnellinen energia oli jäänyt huoneisiin. kaikki oli tavattoman kaunista ja ihanaa. Sitten tuli suruviesti. Äiti oli lähtenyt pois.

Huhtikuussa kävin jälleen Tallinnassa, tein ihanan matkan Rovaniemelle ja Posiolle, jossa tapasin ihmeellisen hienon ihmisen ja taiteilijan Anu Pentikin, tein monta juontokeikkaa ja vietin aikaa myös Espanjan lämmössä. Aloin hitaasti ymmärtää, mitä merkitsee kun äiti kuolee. Se on oman laatuinen asia, joka ei ole helppo eikä kevyt.

Toukokuu

Toukokuussa täytin 60 vuotta – aika kova juttu! On aikamoista olla kuusikymppinen kuulkaa! Nuo kuvan kolme jalokiveäni, tyttäreni Carolina, Katri ja Kirsikka järjestivät yhdessä mieheni ja ystävieni kanssa minulle huimat yllätysjuhlat. En osaa järjestää juhlia itselleni enkä esimerkiksi kantaa korua tai vaatetta, jossa on oma nimeni. Mutta yllätys – se maistui suloiselta!

Toukokuussa myös hautasin äitini. Hautajaiset olivat äärimmäisen kauniit ja erityiset ja niin niiden piti ollakin. Hän oli hyvin erityinen ihminen kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna.

Toukokuussa tein myös yhteistyön Stockmannin ja Svensk Tennin kanssa, juonsin ja luennoin, vietin äitienpäivää ja tein juhlakattauksia . Kävin myös Saarenmaalla, uin Myllyjärvessä, ajoin prätkällä ja ihailin kaunista kevättä ja valkovuokkoihin peittynyttä metsää.

Kesäkuu

Tänä vuonna minä ja toinen kuvaaja Rene Korpela olimme ainoat jäsenet vanhasta tiimistä tuottaja Saija Simonin lisäksi Suomen kaunein koti -ohjelmassa. Tuomarikavereinani oli ihanat, viisaat, osaavat ja hauskat Sini Rainio ja Tero Pennanen. Opin heiltä paljon paitsi sisustamisesta ja rakentamisesta, myös elämästä. Meillä oli kaksi maskeeraajaa, upeat ja ihmeelliset Suvianni Hendry ja Hanna Vähäpassi (kuvassa), jotka saivat minut näyttämään ihanalta. En ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka meneehän siihen se tunti aikaa ja merkittävä määrä kosmetiikkaa. Juuri tämä kuva on tässä kuitenkin siksi, että osan kodeista kuvasi Jari. Sain siis tehdä töitä oman rakkaani kanssa pitkästä aikaa. Hän on työkavereiden ehdotonta aatelia, jonka seurassa työ on hupia ja jälki priimaa. Tutustuimme aikanaan työn merkeissä, eikä mikään siinä fiiliksessä ole muuttunut. Tiedän myös, etten ole ainoa, joka niin tuntee. Meillä oli huippukivaa!

Heinäkuu

Kuva: Jouni Harala Meikki ja tyyli: Ida Jokikunnas

Heinäkuussa ilmestyi Eeva, jossa minusta oli juttu. Jutun kuvat sekä kannen kuvasi Jouni Harala ja minut stailasi ja meikkasi Ida Jokikunnas. Kuvauspäivä oli aivan ihana. Täysin omaa luokkaansa. Jännitän hirveästi sitä, jos joku pukee minut, enkä ole sovittanut vaatteita etukäteen. Minulla on siitä trauma, joka on syntynyt, kun olin parikymppinen ja minut pyydettiin yhteen puserokuvaukseen. Se oli sietämätön tapahtuma, jonka koko ideaa ei oltu kerrottu minulle, mutta kun se selvisi en voinut häipyäkään. Tai kai olisin voinut, mutta en ollut kyllin rohkea. Teemana oli että pusero sopii kaikille ja minä olin esimerkki lihavasta, jolle pusero passaa. En tiedä olinko lihava vai en, mutta en ollut mallikokoakaan. Samoissa kuvissa esiintyi myös Helena Lindgren ja joku kolmas, joka oli hyvin lyhyt. Tunsin itseni jättiläiseksi ja vihasin koko tilannetta. Olisin voinut murhata henkilön, joka oli vastuussa koko jutusta. Olin ansassa. Mutta Eevan kuvauspäivä oli kuin samettia ja unelmaa, kuten kuvatkin, joita rakastan. Vaelsin vain puistossa ja kallioiloilla, sain olla oma itseni ja kuvat syntyivät. Sekä Jouni että Ida ovat ihania ihmisiä. Koko kuvaus on selkeästi heinäkuun ihanin asia ja yksi vuoden kohokohdista nimenomaan sen erityisen tunnelman takia, joka koko päivän oli. Vaikka kyllähän minä rakastan noita kuvia ja tuota pitkää tukkaa, jonka Ida minulle laittoi!

Heinäkuussa oli paljon töitä mutta myös pieni loma, jonka vietin suurimmaksi osaksi yksin Saarenmaalla. Seikkailin Abrukan saarella, uin ja luin kirjoja.

Elokuu

Elokuussa loppuivat kuvaukset ja lunastin yhden syntymäpäivälahjoistani – jooga- ja patikointimatkan Kreikkaan Lesvoksen saarelle yhdessä ystäväni Lotan kanssa. Kävelin, joogasin ja söin ihanaa kreikkalaista ruokaa. Mitä voin sanoa? Se oli parasta mitä kuvitella saattaa. Perusajatukseni on, että olen huono liikunnassa, mutta aina kun menen tekemään jotain ryhmässä, huomaan etten olekaan. Syy lienee Fustrassa kahdella tavalla. Ensinnäkin kuuden vuoden säännöllinen treeni jättää tietenkin jälkensä. Minä osaan paljon ja olen voimakas. Toisekseen kun Fustrassa minulla on henkilökohtainen ohjaaja, hän puristaa minusta ulos aina kaiken mikä  minusta ikinä lähtee. Siitä voi jäädä päähän ajatus että on huono, kun ei pysty enempään, mikä on tietenkin typerä ajatus! Sehän juuri se juttu, että parasta on, kun tekee viimeiset toistot vapisten ja tutisten! Unelmoin vielä joogamatkasta, jossa joogataan monta tuntia päivässä ulkona lempeässä auringossa.

Elokuu 2

Elokuusta on pakko laittaa kaksi kuvaa! Nämä Ihanat naiset! Hyvä Luoja! Lunastin elokuussa toisenkin sytymäpäivälahjan. Ystäväni halusivat järjestää minulle päivän, josta en tiennyt mitään etukäteen. Sain vain ajan, koska minun tulee olla valmis ja siinä kaikki. Minut vietiin ihanalle saarelle, jossa pelattiin, saunottiin syötiin ja puhuttiin. Me kävimme auringokukkapellolla ja lauloimme äänemme käheiksi. Ja lopuksi illan jo tummetessa saaren venevajan ovet avattiin. Ovien takana oli maailman tunnelmallisin rapukattaus! Rapuja oli niin paljon, ettemme kyenneet syömään niitä kaikkia, vaikka totisesti vannon, että tein kaikkeni. Päivä oli kuin morsian. Oli myös opettavaista heittäytyä. Yleensä järjestän asioita itse, enkä ole se jolle kerrotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. On oma juttunsa osata nauttia siitä tilanteesta. Mutta kyllä nautin. Vaikka oli se vaikeaa. On vaikeaa ottaa vastaan niin paljon antamatta itse mitään. Nämä naiset ovat aarteeni kukin omalla erityisellä tavallaan.

Syyskuu

Kuva: Kirsikka Simberg/Musla

Syyskuussa pääsin ensi kertaa kylään tyttäreni ja vävyni mökille yhdessä nuorimman tyttäreni Katrin kanssa. Siellä meidät tempaistiin ex tempore malleiksi muotikuviin. Se oli niin hauskaa ja kuvista tuli hienot. Kävimme myös sienessä, söimme hyvin ja oli ihanaa nähdä heidän mökkinsä ja se kuinka he ovat rakentaneet sinne puutarhaa ja keittelevät mehuja ja hilloja ja kaikkea sellaista. On ihanaa äitinä olla tyttärien luona kylässä. Se on ihmeellistä, he osaavat kaiken!

Nukkuessani siellä, puhelimeni soi keskellä yötä. Se toi suruviestin. Hyvä ystävämme oli kuollut äkillisesti ja arvaamatta keskellä yötä sairauskohtaukseen. Unohtumaton yö. Olen edelleen järkyttynyt. Unohtumaton ystävä, jonka kanssa perheemme on matkustanut maailman ääriin ja takaisin. Olimme onneksi tavanneet hänen kanssaan vain muutamaa päivää aiemmin ja nauraneet katketaksemme.

Elämä voi loppua koska tahansa. Se on tavallaan hyvä pitää mielessä. Sekä itsensä kannalta, että toisten. Riitaa kannattaa välttää ja sopua säilyttää, koska koskaan ei tiedä pääseekö enää pyytämään anteeksi. Sanottua sanaa ja ammuttua nuolta ei saa takaisin.

Lokakuu

Lokakuussa kävin viimein Tartossa, jonne olen aina halunnut mennä. Ihana kaupunki, joka näytti meille kauneimmat kasvonsa upeassa syyssäässä, kun aurinko porotti kultaisina hohtavien vaahteranlehtien läpi. Matka oli kiva, koska istuimme mieheni kanssa autossa ensin Tallinnasta Tartoon ja sieltä Saarenmaalle. Pitkä ajo, jonka aikana saimme olla yhdessä ja höpöttää. Tartoon jäi paljon näkemistä, sinne on palattava. Luin sen historiaa netistä, kun ajoimme. Suomi ja meidän kaupunkimme ovat niin nuoria! Tarton historia on kiinnostava ja se näkyy kaupungin kaduilla. Minulla on myös käsitys, että setäni olisi lahjoittanut Tarton yliopiston kirjastolle isoisäni kirjaston, joka sisälsi ensipainoksia ja muita aarteita sekä Larin Parasken patsaan ainoan olemasa olevan kipsijäljennöksen, mutta en tiedä onko tämä totta vai ei. Siitä en nyt ehtinyt ottaa selvää, mutta aion palata tutkimaan tätä asiaa!

Lokakuussa kävin Espanjassa tutustumassa kivikomposiittien valmistukseen Alicanten lähellä Olula del Riossa . Se oli hieno reissu, josta tulen vielä kertomaan lähemmin. Lokakuussa myös joogasin Allas Sea Poolilla ja meidän talon ulkomaalaus tuli valmiiksi. Talo on kartanon keltainen ja se näyttää hienolta.

Marraskuu

Marraskuussa tein uusia juttuja kaksin kappalein. Toisesta uutuudesta on tämä kuva. Mutta en voi kertoa siitä yhtään enempää. Kuvassakin pidän kättä suun edessä. Uutta on tulossa ja se asia on tehnyt minut älyttömän onnelliseksi. Kaikki alkoi jo kesällä kehittymään ja sanonpa vaan että WAU! Se onnistui! Kumpikin juttu yllätti minut täysin. Ne tulivat ihan puun takaa ja olen vieläkin ihmeissäni. Ei kestä enää kauaa, kun voin jo kertoa mistä näissä kahdessa ihan erilaisessa jutussa on kysymys.

Marraskuussa tein vain töitä aamusta iltaan joka ainoa päivä viikonloput ja viikot. Tauotta.

JOULUKUU

Joulukuun ehdottomasti tärkein juttu oli olla Specsaversin mukana, vapaaehtoisena työntekijänä Afrikassa. Veimme suomalaisten lahjoittamia, käytettyjä silmälaseja Sansibarin asukkaille. Tai oikeastaan veimme sinne näköä. Vanha klisee siitä, että jokaisen suomalaisen pitäisi käydä Afrikan köyhillä alueilla, nähdäkseen kuinka hyvin meidän asiamme ovat, pitää täysin paikkansa. On todellakin lottovoitto syntyä Suomeen. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun katsoo kuvia Afrikasta, niihin pitäisi aina voida lisätä kuumuus, hajut ja kaikki muu, mikä ei voi välittyä kuvassa. Lisäksi jokainen suomalainen synnyttäjä saisi halvauksen eikä päästäisi lasta ikinä itsestään ulos, jos näkisi millainen on Afrikkalainen synnytyssali Sansibarilla. Jos meillä saattaa saada sairaalabakteerin, niin kaikki se mitä siellä toden näköisesti saa, on ihan muissa sfääreissä. Mutta nyt yli tuhat ihmistä sai paremman näön ja mahdollisuuden tehdä työtä ja opiskella. Se on upeaa ja ihmiset siellä ovat ihania. Afrikka on merkillinen maanosa. Siellä on kaikkea, eikä vähiten ristiriitoja. Työmme noteerattiin myös paikallisissa TV-uutisissa.

Joulukuussa kävin myös pienellä Espanjan reissulla, tein töitä melkein yhtä paljon kuin marraskuussa ja sitten alkoi loma. Koko perhe oli meillä jouluna ja meillä oli kivaa. Pelasimme Aliasta, jota rakastan, söimme hyvin, mutta emme liikaa ja opettelin nukkumaan pitempään. Sain lahjaksi aktiivisuusrannekkeen, joka kertoo unestani ja siitä kun istun kaikki päivät tietokoneeni ääressä.  Olen jo muuttanut tapojani. Se on kiinnostavaa!

Tällainen oli Hannan vuosi. Yhdeltä kantilta. Paljon jätin kertomatta sekä iloista että suruista. Ensi vuodelta toivon itselleni paljon liikuntaa, terveellistä ruokaa, paljon töitä ja terveyttä sekä ystävien seuraa ja naurua. Ja makoisia unia. Läheisille toivon ihan samoja asioita.

Mikä sinun vuodessasi oli parasta ja mitä toivot tulevilta kahdeltatoista kuukaudelta? Aika on niin lyhyt, kuin tuulen henkäys. Se kannattaa käyttää hyvin.

Onnen vuotta 2019 kaikille!

Hanna

Kommentit (1)

  1. Ode

    Tämä oli erityisen mukava postaus, vaikka äidin kuolema toikin loppuvuoteen surullisen pohjavireen. Missä se rakennusblogi on luettavissa?

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *