Hanna Sumari
Hanna Sumari

Rullaati rullaati rullaati rullaa!

Muistan aina sen vapun, kun sain ensimmäistä kertaa pistää päähäni ylioppilaslakin. Siihen asti Havis Amandan patsas eli Manta, oli aina lakitettu aina keskiyöllä. Ja voi että olin odottanut tuota yötä, jolloin minäkin saisin painaa valkolakin päähäni Mantalla kavereitteni kanssa.

Minä ja Alli-mummi luultavasti vuonna 1979

Olin tuolloin töissä Esplanadin Marimekossa. Myin mekkoja. Ajattelinkin, että lähden bailaamaan suoraan töistä, siinähän olin Espalla ihan valmiiksi. Ja sitten sain kuulla kaksi asiaa, jotka olivat pilata elämäni ensimmäisen todellisen vapun.

  1. Siitä keväästä lähtien Manta lakitettaisiin aina klo 18.00 (koska yöllinen Espalla hilluminen oli saanut liian mojovat mittasuhteet.)
  2. Marimekossa tehtiin inventaario vappuaattona.

Voiko olla karmeampaa asiaa nuoren neidon mielessä keväällä, kun elämä on auki ja bailaus on tärkeintä mitä luulee tietävänsä? Luulin, että kyseessä oli vitsi. En uskonut asiaa ollenkaan. Maailmassa ei voi olla typerämpää ideaa, kuin tehdä inventaariota vappuaattona. (Mikä kyllä on mielestäni edelleenkin totta.)

Minulla on sellainen ominaisuus, etten aina tyydy olemassa olevaan. Ja jos en tyydy, olen äärimmäisen sinnikäs. Pusken läpi vaikka harmaan kiven, jos tarve vaatii. Etsin jokaisen mahdollisen kolon, josta pääsen päämäärääni. Olen sanonut lapsillenikin, että älkää koskaan luovuttako. Jos olette myöhästymässä ratikasta, niin juoskaa juoskaa juoskaa. Saattaa olla, että se jää valoihin ja ehditte seuraavalla pysäkille enne sitä. Ratikoita on tässä elämässä monenlaisia.

Marmatin tästä naurettavasta inventaarion ajankohdasta työtovereilleni ja he puistelivat päätään. Pomo ei ikinä suostuisi mihinkään muutokseen asian suhteen.

No mutta, miksi kaikkea ei laskettaisi etukäteen ja sitten vain pidettäisiin tukkimiehen kirjanpitoa myydyistä tuotteista ja vähennettäisiin ne varastossa olevista? Minua vain tuijotettiin epäuskoisena.

Koska isäni opetti minulle, ettei ketään ihmistä tarvitse pelätä, marssin myymäläpäällikön luo ja esitin asiani. Koska se vaihtoehto, etten seisoisi Mantalla painamassa päähäni vaivalla hankkimaani valkolakkia yhtä aikaa, kun se painettaisiin ihanan Amandan pronssisille kutreille, ei ollut mahdollinen.

Minun on täytynyt olla varsin vakuuttava, sillä niinhän siinä kävi, että putiikin nuorimman, vain muutaman kuukauden töissä olleen Hannan toive toteutui. Ja niin me piirsimme viivan ruutupaperille, jokaisesta myydystä raitapaidasta, mekosta ja kangasmetristä.

Merkillepantavaa on se, etten muista koko vapusta mitään muuta. En edes tuota hetkeä patsaalla. Enkä tuota hetkeä, joka on kuvassa. Istun siinä lapsuudenkodissani yhdessä ihanan Alli-mummini kanssa. Päälläni ei ole marimekkoa, vaan Hennes & Mauritzista (nykyään H&M) ostettu mekko. Kaulassani on kaksi huivia, jotka on sidottu yhteen, puaninen ja valkoinen. Ja jaoissani, kuvan ulkopuolella valitettavasti, on punainen ja valkoinen korkeakantainen espadrillos. Todennäköisesti taustalla soi Sinikka Sokan laulama Minä kaipaan Espalle takasin. (Säv. Kaj Chydenius san. Jukka Virtanen) Se on ihana laulu. Äiti diggaili sitä kovin. Sen sanat koskettavat minuakin juuri nyt. Ajatukset menevät sinne lapsuudenkodin vappujuhliin ja hukun sentimaalisiin tunteisiin.

Kuuntelen biisin vielä pari kertaa…haikelu on välillä hyväksi ja sallittua ja onhan tuo laulu niin hieno!

Iloista vappua kaikille, Mantalla ja maailmalla!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.