Hanna Sumari
Hanna Sumari

Seikkailu Abrukan saarella

Pieni seikkailu piristää aina. Meidän Saarenmaan talon pihalla on niin kuuma, ettei siinä voi olla puolta tuntia pitempään, joten päätin hakeutua merenrantaan viilentymään.

Saarenmaan eteläpuolella on pieni Abrukan saari, jossa en ole koskaan käynyt. Sinne pääsee yhteysaluksella vain muutamana päivänä viikossa eivätkä nuo päivät ole koskaan osuneet aikatauluihini sopivasti. Mutta viime torstaina tärppäsi! Yhteysalus lähtisi Roomassaaren satamasta aamulla klo 8.30 ja palaisi samaan paikkaan klo 18.30 Päätin lähteä tutkimaan saaren ja nauttimaan merituulista.

Pakkasin illalla matkaa varten valmiiksi bikinit, pyyhkeen, vesipullon, pari pulloa Frezza-kahvia, pussin pähkinöitä ja kourallisen minitomaatteja ja kirjan. Päätin mennä jo kahdeksaksi satamaan, jonne meiltä ajaa 20 minuuttia.

Niinhän sitä voi suunnitella… viisi yli kahdeksan olin vielä kotona, kun tajusin, että huh huh – tuli kiire! Ajatukseni oli käydä vielä pankkiautomaatilla matkalla, koska ikinä ei tiedä missä täällä kelpaa käteinen ja missä ei. Ei mitään mahdollisuutta hakea rahaa. Hyppäsin autoon ja ajoin satamaan nilkka suorana alle kymmenessä minuutissa.

Pikku laiva odotteli jo tohkeissaan matkustajia ja sinne loikkasin minäkin helpottuneena.

No niinhän siinä kävi, ettei kahdeksan euron matkaa voinut maksaa kortilla. Ja käteisvarani olivat vaivaiset 6 euroa.  Oliko tämä nyt tässä, kun kerrankin olisin päässyt saarta katsomaan? Pettymyksen tunne oli hiipimässä kehiin, mutta olen aika sinnikästä sorttia, joten en antanut ihan heti periksi. Kysyin mitä voisin tehdä? Rahastaja kysyi, oliko minulla autoa. Myönsin ja hän ehdotti, että matkustaisin ilmaiseksi edestakaisin ja palattuamme hakisin rahaa pankkiautomaatilta. Hän odottaisi laivalla. Että näinkin voi joku ihminen toimia! Olin ällikällä lyöty ja niin alkoi merimatkani kohti Abrukaa.

Kun lähestyimme saarta näin sen toisella reunalla valtavan pitkä niemen. Sinne päätin mennä kiville istumaan, lukemaan ja nauttimaan merestä ja auringosta.

Laivasta noustua lähdin tarpomaan pitkin hiekkatietä eteenpäin. Saarella ei käynyt tuulenhenkäyskään. Pölyinen tie oli kuuma ja pitkä. Enkä oikeastaan tiennyt minne olin matkallakaan. Tie ihanalle niemelle ei ollut ihan selkeä tai ainakaan suora.

Talot olivat harvassa ja maisema muistutti jotenkin vahoja lännenelokuvia pysähtyneisyydellään.

Vanhoja autoja oli siellä täällä ja jotenkin tajusin, että selvä se. Milläs sen sieltä pois viet? Liian työlästä!

Tulin vanhalle hautausmaalle, jonka tunnelma oli hyvin liikuttava. Mietin niiden ihmisten elämää, jotka olivat asuneet saarella koko ikänsä. Nyt siellä asuu 11 ihmistä ympäri vuoden. Saarta on käytetty laidunsaarena ja vuonna 1922 siellä oli 200 asukasta, toisen maailmansodan jälkeen jäljellä oli enää 100. Tienistit saarelaisille tulivat kalastuksesta.

Teksti jatkuu kuvien jälkeen

Roomassaaren satama Kuresaaren kupeessa Saarenmaalla. Täällä on ihana ravintola.
Kohta mennään!
Laivasta maihin ja seikkalilu voi alkaa!
Satamassa oli infotaulu. Kuvassa neljän ranskalaisen iäkkään rouvan ryhmä. He olivat pyöräretkellä, eivätkä varmasti ensikertaa. mainiot naiset!
Ei ole ruuhkaa!

Saarella on jalopuumetsä, joka ei ole Virossa tyypillinen. Siellä kasvaa myös paljon pähkinäpensaita, joista tulee ihan merkittävää satoa. Saarenmaan ja  Abrukan pähkinät ovat makeita ja hyviä, olen ostanut niitä usein.

Kun luin hautakivien herkkiä ja koskettavia tekstejä, jouduin yhtäkkiä järkyttävän paarmahyökkäyksen kohteeksi. Paarmoja tuli kymmeniä ja ne purivat minua joka puolelta kipeästi. Huiskin niitä hatullani ja pompin jalalta toiselle kaivaen samalla koristani  Austraalialaiselta ystävältäni saamaani teepuuöljyä. Sen sanotaan ajavan pois hyttyset – ehkä siis myös paarmat?

Siinä pomppiessani viisihenkinen perhe käveli hautausmaan ohitse ja varmaan miettivät oliko minulla menossa joku erityinen, ehkä saaren historiaan liittyvä paholaisen tanssi siinä sätkiessäni ja varmaan taisin hiukan myös kiljahdella hysteerisesti. (Todellakin taisin!)

Sivelin öljyä raajoihini ja toivoin sen karkottavan viholliset. Ei toivoakaan. Lähdin kiireesti pois hautuumaalta kesken kiinnostavan tutkimusretkeni kohti suuntaa, jossa oletin pitkän niemen sijaitsevan.

Paarmat eivät jättäneet minua rauhaan. Nappasin pusikosta lavean ja haaraisen pähkinäpensaan oksan. Huidoin menemään sillä tasaisesti askelteni tahtiin. Nyt häipyivät!

Perhe vaelsi edelläni niin ikään paarmoja huitoen. Autoin pientä poikaa katkaisemaan samanlaisen oksan itselleen ja mietin mistähän tuonkin homman tiesin. Varmaan vanhasta Suomi-leffasta. Hyvin on voinut joku Niskavuoren Aarne kulkea juuri samanlaista loputonta hiekkatietä paarmat kiusanaan, oksaa heilutellen.

Metsä tiheni ja paarmat lisääntyivät. Sitten meni hermo. Ihan sama minne menen, mutta näiden kavereiden kanssa en vietä aikaani. Käännyin ympäri.

Vaelsin sinne tänne enimmäkseen todella typerästi, mutta pysyttelin auringon paahtamalla pölyisellä tiellä, koska siellä ei ollut lentäviä petoja. Lopputuloksena ajauduin kuitenkin täysin toiseen suuntaan, kuin sille ihanalle niemelle. Taloja oli tosi harvassa eikä missään ollut ainuttakaan ihmistä. Se oli jotenkin hupaisaa. Katsoin Googlen karttaa, mutta ei siitä juuri iloa irronnut. Ja sitä paitsi puhelimen akkukin alkoi hyytyä! Miten mainioita – millä ottaisin kuvat reissusta?

Lopulta ajauduin erikoiseen pihapiiriin, jonka reunalla istui mies kaloja perkaamassa. Hän viittilöi kysymään tietä talosta takanaan. Kouputin oveen, jonka avasi nuori poika, joka sujuvalla englannillaan selitti, missä on lähin ranta. Tosin mutainen, mutta uimakelpoinen. Hän kertoi myös, että on toinen ranta, joka on vain valkoista ihanaa hiekkaa ja sinne pääsisi hänen setänsä veneellä kymmenen euron maksua vastaan. Puistelin päätäni ja ajattelin sitä kuutta euroa taskussani…Sinne voisi kyllä myös kahlata, mutta silloin täytyisi kävellä 7 km matka hautausmaan ja kuuluisan lehtometsän läpi, hän sanoo. Ei kiitos – ei ikinä enää takaisin tappajapaarmojen luo. Muta sopii minulle täydellisesti. Itseasiassa rakastan mutarantoja. Ne ovat juuri parhaasta päästä! Kiitos kiitos kiitos.

Ja niin olin taas vaeltamassa hiekkatietä yli kolmenkymmenen asteen kuumuudessa, ilman että tuulenhenkäyskään olisi puhaltanut hikeä iholtani.

Ranta löytyi! Jippiii! (Ja siis minähän olin tosiaan saaressa. Rantaa oli joka puolella, mutta siellä rannat ovat enimmäkseen kaislaista ruovikkoa, jonka läpi on mahdotonta kävellä veden ääreen.)

Kävelin aallonmurtajalle autiolla rannalla, vaihdoin bikinit päälleni, istuin kivelle ja upotin hikiset jalkani veteen. Otin kirjan käteeni ja join toisen Frezza-kahvini. Ihanaa. Vihdoin!

Pian mieleni alkoi tehdä uimaan. Mutta en uskalla uida yksin vieraassa rannassa. Minulla on tämä hupaisa fobia: pelkään pohjaa ja sitä että vedestä nousee ruumis. Kyllä! Repikää siitä!

Pian rantaan tuli pariskunta uimaan ja ajattelin, tohtisinko minäkin… mutta ei.

Teksti jatkuu kuvien jälkeen

Ankkurit ja kalastusvälineet ovat päätyneet puuhun.
Ankkurit ja kalastusvälineet ovat päätyneet puuhun. Ruosteista rojua vai antiikkia?

Vanhat veneet kuivalla maalla. Voisivat olla kauniitakin, mutta sisällä veneissä oli kaikenmoista rojua.
Kalloja oli siellä täällä – ne olivat jotenkin kuumottavia.
Halkopinojen tekijöinä virolaiset ovat verrattomia. Osaisinpa minäkin. En saa edes peruspinoa pysymään pystyssä.
Mutarantani! Jeah! Aallonmurtaja oli tehty kokonaan mudasta. Jalanjälkiä oli uponnut syvään, mutta kuivana ja kuumana päivänä muta tai savi, oli kivikovaa.
Ranta kuin ranta!

Istuttuani rannassa pari tuntia lähdin taas vaeltamaan. Löysin Abruka majan, saaren vanhimman säilyneen talon, joka toimii nyt museona ja saaren tapahtumien keskipisteenä.

Pyysin saada ladata puhelintani, ja kyselin kaikenlaista naiselta, joka oli paikassa päivystämässä. Hän ei tiennyt mitään mistään, mutta hän oli hyvin ystävällinen. Lopulta otin puhelimeni, vain nähdäkseni, ettei se ollut latautunut. Latausjohtoni on aivan hajalla. Uusi yritys. Noloa olla tyhjässä talossa odottamassa. Ostin jäätelön ja päätimme molemmat lukea kirjaa. Siinä sitten istuimme mitään puhumatta, kirjoja lukien, kaksi ventovierasta.

Lopulta pääsin matkaan taas ja nyt minua saattelivat paarmojen sijaan ihmeelliset perhoset. Monia erilaisia, eri värisiä, suuria perhosia lenteli ympärilläni. En kuitenkaan onnistunut saamaan niistä yhtään tolkullista kuvaa. Ne olivat liian nopeita.

Oli jännää kävellä kuumuudessa tasaista verkkaista vauhtia. Tälle ajalle tyypillinen kiireys oli niin kaukana. Kokemus on hyvin erityinen, koska ainakin minulla on aina joku kiireen poikanen, jos ei käsillä, niin takaraivossa. Ja askeleeni ovat aina reippaat. Nyt oli liian kuuma reippauteen ja se oli myös tyystin hyödytöntä. Ei ollut mitään, minne kiirehtiä. Kukaan ei odottanut, mikään ei odottanut, mihinkään ei pitänyt ehtiä. Edessä oli pitkä, kuiva ja hiljainen hiekkatie. Askel, askel askel… Väitän että samaa kokemusta ei saa mitenkään missään paikassa, jossa on enemmän ihmisiä, liikennettä tai vaikka ystävä mukana.

Kävelin takaisin satamaan. Poika oli sanonut, että sielläkin voisi uida ja niinhän se oli. Pitkän ja erittäin kauniin aallonmurtajan reunalla oli portaat ja muutama ihminenkin.

Pystytin pienen leirini kahdelle kivelle, otin esiin kirjani, pähkinät, tomaatit ja toisen kahvini ja aloin nauttia merentuoksusta ja auringosta.

Pian uimaan meni nuori tyttö ja minäkin uskaltauduin viimein veteen. Ei yhtään ruumista! Mahtavaa! Uin monta kertaa ja nautin elämästäni aallonmurtajan auringon kuumentamilla kivillä. Nukahdin toviksi ja menin vielä viimeisen kerran uimaan. Laskeuduin sitten vedenrajaan vaihtamaan vaatteet yksinäisellä aallonmurtajalla. Mietin ettei kukaan näe. Lähdin tavaroineni rannalla olevaan kahvilaan. Terassilla istui turisteja syömässä. Pöydän ääressä istuvan pojan edessä oli sekä kiikarit että kaukoputki. Miten kiva juttu. Prkl. Olinko ollut tarpeeksi alhaalla, että kaislat olivat peittäneet näkymät?

Kahvila oli aivan huippu. Sitä piti paikallinen hippi, joka pauhasi naapurin räksyttävälle koiralle ja tämän omistajalle, veti röökiä pihamaalla ja lastasi lautasta tarvikkeita täysin rämään autoon, jonka hän oli ajanut 150 metriä pitkän matkan kahvilalta laiturin päähän. Ei varmaan autoja paljon korjaamolle saarelta raijata! Kunhan kulkee!

Kahvilan pihalla oli myös vanha suuri runkopatja, sohva ja nojatuoleja auringonottoa varten. Onneksi viime aikoina ei ole paljoa satanut! Kuvaa en kehdannut ottaa.

teksti jatkuu kuvien jälkeen

Innu on majatalo ja sillä osattiin neuvoa minulle tie rantaan. En olisiikinä löytänyt sitä ilman neuvoa. Vain huomaamaton polku meni perille.

Abrukan vanhin talo toimii nyt museona. Olin varmasti päivän ainoa vieras, elleivät laivan ranskattaret käyneet täällä myös.
Saisinpa tällaisen tuolin! Se on arvatenkin tehty katajasta – museon tyttö ei tiennyt…

Kahvilassa oli myös matkamuisto- ja käsityömyymälä.
Kiikarit ja kaukoputki – tietenkin…Katsoin niillä aallonmurtajalle ja kiitin Luojaani siitä, että olin mennyt aivan vedenrajaan. Kaislikko peitti näkymän!

Laiva tuli ajallaan ja perillä hyppäsin autooni ja hain matkalippurahat ja pullon viiniä ystävälliselle miehelle, joka kysyi tärkeän kysymyksen – oliko sinulla hauska päivä? Niin – hän oli mahdollistanut minun hauskan päiväni. Ja tajunnut, ettei saarelle niin helppoa ole tulla, kun alukset kulkevat harvoin ja harvoin on hyvä sää. Olin niin onnekas. Ihana ihminen! Ja olihan päivä vähintäänkin hauska! Sehän oli seikkailu.

Kampelaa satamassa
Piispanlinna ja sen opperaa varten pysytetty teltta.

Jäin Roomassaaren sataman ravintolaan ja söin kampelaa. (Kävin seillä myös muutama päivä aiemmin ja syötyäni ihanan kylmän punajuurikeiton, minulle tuotiin suklaakakkua, on the house, koska oli kuulemma niin mukavaa nähdä minut jälleen siellä. Voitteko kuvitella, kuinka ihanalta sellainen tuntuu? Rakastan näitä ihmisiä täällä.) Syötyäni olin lähdössä kotiin, mutta päätin ajaa Piispanlinnan kautta, koska täällä on oopperajuhlat. Ja niinhän siinä kävi, että sain jälleen ylimääräisen lahjan!

Kiipesin vallihaudan rantatöyräälle istumaan. En juuri tunne oopperoita mutta kun avasin kirjani ilta-auringon vielä lämmittäessä ilmaa,  alkoi soida Carmenin tunnetuin aaria L’amour est un oiseau rebelle”  Oli se aikamoista! Siinä istuin nurmella ja kuuntelin sitä ihanaa laulua.

Hieno päivä. Maailma on ihmeellinen paikka.

Hanna, onnellinen ihminen

Kommentit (2)

  1. Tuula Toivonen

    Olipa hieno seikkailu ja mielenkiintoiset, hienot kuvat! Nautin 🤗

    • hannasumari

      Kiitos Tuula! Ihanaa kuulla!
      Onnen kesää sulle!
      Hanna

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.