Hanna Sumari
Hanna Sumari

Yksinäisyys on fyysistä kipua

Kuva: Mirkku Merimaa Meikki, kampaus ja tyyli Krista Stenberg
Kuva: Mirkku Merimaa, meikki, kampaus ja tyyli Krista Stenberg

Viimepäivinä olen miettinyt paljon ihmisten yksinäisyyttä. Se on asia, jota ei haluta myöntää, koska yksinäinen ihminen on vähän sellainen ressukka ja valittaja. Hylkiö ja hylätty. Kelpaamaton. Yksinäisyys kätketään sisimpään ahdistuksesi rinnan alle samalla, kun postataan upeita iloisia ja hauskoja kuvia sosiaaliseen mediaan itsestä ja muista. Some on maailman hauskin paikka. Pintapaikka – se näyttää vain kiillotettua pintaa. Ainainen juhla ja kaunis ilonpito. Todellisuudessa se tekee ihmisistä usein onnettomia ja entistä yksinäisempiä.

On sosiaalisesti epäilyttävää laittaa someen kuvia ja statuksia yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Ani harva uskaltaa sen tehdä. Enkä ihmettele sitä ollenkaan.

Arveluttavaa...
Arveluttavaa…

Minä olen usein yksinäinen, koska olen lähes aina yksin. Kukaan ei sitä usko, koska julkinen työni on niin näkyvää. Näyttää, että olen aina jossain. Kaverini eivät tohdi soittaa minulle. He sanovat, etteivät uskalla häiritä.  Ja sitä paitsi kukaan ei enää soita muutenkaan. Asiat kirjoitetaan.

Teen yleensä töitä kotitoimistossa. Istun nojatuolissa ja kirjoitan blogeja, luentoja, tiedotteita, lehtijuttuja. Suurin osa työstäni on hyvin yksinäistä. Kun lähden tapaamaan asiakkaita, juontotöihin, luennoimaan, treeneihin, ostoksille istun yksin autossa. Ajan takaisin ja olen jälleen yksin. Tiedän jotain siitä miltä yksinäisyys tuntuu.

Yksinäisyys ei sovi minulle ollenkaan, olen seurallinen ja saan voimaa ihmisistä. Rakastan ihmisiä ja keskusteluja. Enkä usko, että yksinäisyys sopii kenellekään, kuin vain tilapäisesti. Kun on tavannut paljon ihmisiä ja on ollut kiireistä, kaipaa yksinäisyyttä ja rauhaa, mutta se on eri asia kuin joutua yksinäisyyteen. Minähän olen onnekas. Olen naimisissa ja rakastunut. En ole yksin iltoja. Saan nukahtaa toisen ihon lämmössä ja juoda aamukahvini yhdessä rakkaani kanssa. Siitä onnesta moni antaisi mitä tahansa. Ongelma on se, etteivät ihmiset kohtaa toisiaan elävässä elämässä, vaan somessa.

Somessa, jossa kuvat muokataan ja elämä rajataan näyttämään huikealta. Kadehdittavalta. Juhlia, herkkuja, ihania vaatteita, upeita meikkejä, ystäviä, kulttuuria, konsertteja ja matkoja.

Näin kerran kodin, joka oli sieltä täältä upea. Keskellä, ei niin upeaa kokonaisuutta, oli upeita spotteja. Se oli Instagram koti. Oli kohdat, jossa kuvattiin designupeuksia ja loppu oli sotkuinen ja epäsiisti vähän mitä sattuu –osasto. Some-elämä on juuri sitä. On ne kohdat, jotka näytetään, ja ne jotka kätketään.

Kun yksinäinen ihminen katsoo kuvavirtaa, jossa kaikilla on ihanaa, hänen elämänsä kutistuu entistäkin pienemmäksi. Ei tunne kuuluvansa joukkoon, koska oma elämä ei ole ainaista juhlaa. Ei edes hetkistä juhlaa. Syntyy kierre, jossa halutaan myös laittaa ihania kuvia nettiin. Tietenkin. Oman elämän aitous alkaa karista. Ja sisällä asuu yksinäin pieni ihminen, joka kaipaa kipeästi ystävää ja eloisaa elämää.

Ihmiset etsivät paria ja ystävää netistä. Tinderin kuvilla leikitään seurassa bingoa. Hylätään ja pilkataan, rakastetaan ja ihaillaan kuvia. Voiko olla raaempaa? Onneksi ihmiset kuvien takana eivät siitä tiedä. Tinder-treffeillä ihminen arvostellaan hetkessä. Ei tule tilannetta, jossa ihmiset kohtaisivat ja huomaisivat toisen, ystävystyisivät, ihastuisivat hiukan ja booom rakastuisivat.

Kyläilykultturi on kuollut, enää ei ole vastavuoroisuutta. Kutsut ihmisiä kylään. Vietetään hetki yhdessä ja yksinäisen toive on, että siitä alkaisi jotain uutta koska hän repäisi ja kutsui nämä tyypit kylään! Juhlan jälkeen laskeutuu hiljaisuus. Vastakutsua ei tule ikinä.

Yksinäisyys sattuu paitsi sydämeen ja sieluun myös kehoon. Se tuottaa oikeaa fyysistä kipua ja se on terveydelle vaarallista.

Kuinka yksinäisyyttä täällä voisi vähentää? En tiedä vastausta. Pientä pintafiksausta on helppoa tehdä puhumalla vieraille, huomioimalla jne.jne. mutta mistä ja kuinka yksinäinen saisi ihan oikean ystäväpiirin. Kun katselen ympärilleni, kuulen monelta taholta, kuinka vaikeaa se on. Jospa avaisimme korvamme ja silmämme ja lopulta kotimme ja kutsuisimme mukaan menoon sellaisia joita emme ihan hyvin vielä tunne? Joskus yksinäinen voi olla aivan lähellä ja oikeasti hirveän kiva tyyppi.

Suudelmin

♥️

Hanna

Kommentit (17)

  1. Juhlat, ystävät, ventovieraat, yksinäisyys, ilo – Hanna Sumari

    […] joku kahville – ilmaisulla, ettei tule fiilistä mahtavista kalaaseista. Kirjoitin taannoin yksinäisyydestä ja olen saanut kirjoituksen tiimoilta jättiläismäärän palautetta ja kertomuksia. […]

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.