Paolo Sorrentinon pateettisessa Youthissa neromiehet puhuvat ja naiset ovat kauniita

Paolo Sorrentino: Youth (2015)
Paolo Sorrentino: Youth (2015)

Aikansa ehkä tärkeimmän italialaisohjaajan uusi ikääntymiskuvaus on pateettinen ja sovinistinen. Youth kertoo isoista miesneroista ja isorintaisista naisista.

Pidin Paolo Sorrentinon edellisestä elokuvasta Suuri kauneus (La grande bellezza) kovasti. Siinä playboykirjailija (Toni Servillo) jahtasi taiteensa täydellistymää 2010-luvun liioitellussa Roomassa, jonka kauneus hyökyi yli jokaisen laidan. Pidin elokuvan visuaalisesta yltäkylläisyydestä ja siedin siksi sen tapaa kuvata naiset objekteina. Elokuva oli niin kokonaisvaltainen ja kiihkeä kokemus, että muodon hulppeus niitti alleen tekstin epäkohdat.

Youth ei ole audiovisuaalisesti niin komea eikä sen runsaammassa dialogissa ole niin paljoa pureskeltavaa. Siksi sitä katsoessa on suurempi riski turhautua tekstiin.

Lomaretriittiin Sveitsin alpeille sijoittuvan elokuvan päähenkilö on Fred Ballinger (Michael Caine), eläköitynyt säveltäjänero, joka on menettänyt vaimonsa ja täten halunsa esittää kuuluisinta teostaan Simple Songs. Sitä ei soiteta edes kuningattaren toiveesta, niin iso on teokseen liittyvä trauma. Keskuksessa asuu myös Fredin hyvä ystävä, ohjaajanero Mick Boyle (Harvey Keitel). Hän työstää nuoren työryhmänsä kanssa uutta elokuvaansa, jonka on määrä olla jotain mieletöntä. Toisin kuin Fred, Mick ei siis ole luopunut työstään – vaikka erään kollegansa mukaan olisi ehkä kannattanut.

Fred ja Mick ovat vanhaa kaartia ja elokuvan emotionaalinen ydin. Nuorempaa sukupolvea edustaa uutta rooliaan Sveitsissä työstävä näyttelijänero Jimmy Tree (Paul Dano), joka ihanan absurdissa kohtauksessa aterioi hotellin ravintolassa roolihahmokseen maskeerattuna. Jimmy on vähän kuin Fred ja Mick nuorena: älykäs, lahjakas ja ajan virralle vielä sokea.

Korostan hahmojen neroutta, koska miesneroista Youth ennen kaikkea kertoo. Miehille on varattu kaikki painokas sanottava elämästä. Naiset puhuvat maallisista asioista, ja toisaalta vaikeista suhteistaan miehiin.

Yksi näistä naisista on Fredin tytär Lena (Rachel Weisz), jolla on omien sanojensa mukaan kaksi työtä: Fredin tytär ja Fredin assistentti. Lena tulee miehensä jättämäksi ja jää lomakeskukseen toipumaan yllättävästä erosta.

Youthissa ei ole kummoista juonta. Sorrentino seuraa lomahotellin vieraita – joukossa mm. Miss Universum (Madalina Dina Ghenea), jalkapallolegenda Maradona (Roly Serrano) sekä Paloma Faith (Paloma Faith) – jotka edustavat ihmisiän eri vaiheita. Osa on nuoren kauneutensa siunaamia, osa taistelee rapistuvaa fysiikkaansa vastaan, osa on ehkä noussut tuon taiston yläpuolelle.

Fred ja Mick käyvät pitkiä, ikävuosien hämmentämiä keskusteluja, joissa aprikoidaan nuoruuden suurta yhteistä ihastusta ja ennen kaikkea sitä, saiko Mick tämän kellistettyä. Keskusteluja varjostaa se tosiasia, että valtaosa muistoista on jo pyyhkiytynyt kovalevyltä. Mick ei pysty yksinkertaisesti muistamaan, makasiko tytön kanssa vai ei.

Toisin kuin Suuren kauneuden kaiken sisällään pitänyt pelimies, Fred ja Mick puhuvat ääneen asioistaan – mutta Fredin mukaan “vain hyvistä asioista”. Paljon jää siis sanomatta. Kätketyt tunteet ja muistot pilkahtavat silloin kuin muita ei ole lähellä. Silloin Fred on johtavinaan nurmella seisovien lehmien kuoroa ja paljastaa näin katsojalle, ettei ole jättänyt työtään taakseen.

Edellä mainittu kohtaus on Youthin parhaita hetkiä, ehkä ennen kaikkea koska se on mykkä. Valitettavasti Sorrentino sortuu puheliaisuudessaan patetiaan, joka vesittää monet keskeisistä kohtauksista nelikymppisen arthouse-ohjaajan proosalliseksi onanoinniksi. Kaikki kunnia Michael Cainelle, jonka tähtikuvan ympärille koko elokuva tuntuu usein rakennetun, edes hän ei nosta kaikkia “viisaita” puheenvuoroja jaloilleen.

Suurin ongelma on tyylivalintojen ohella, jälleen, naiskuva. Youthin keskellä on kaksi harmaata älykkömiestä. Heidän ympärillään parveilee lauma nuoria, kauniita ja usein alastomia naisia. Katsoessa tekee mieli hurrata aina kun yksi näistä pääsee ääneen. Tällöinkin nainen toki joko hieroo miestä tai obsessoi exäänsä.

Rachel Weiszin roolihahmoon kiteytyy tästä paljon. Lena kärsii miehensä ja isänsä toimista. Hän on kaksinkertainen uhri, vaimo ja tytär. Hänen tähtihetkensä, pitkä monologi mutakylvyssä, koskee isän häneen iskostamaa lapsuuden traumaa. Hän puhuu paljon mutta kertoo oikeastaan vain isästään.

Kukaan Youthin naisista ei ole Tekijä, vaikka Miss Universum osoittautuukin “yllättävän älykkääksi”. He edustavat yhä lähinnä mystistä naissukupuolta; sitä samaa, joka astelee missin vetimissä diivan elkein Fredin ohitse tämän houreunessa. Sitä samaa, jolle Sorrentino kai kuvittelee tekevänsä kunniaa puhumalla sen kauneudesta, välittämättä yhtään siitä, että tuo kauneus toteutuu vain suhteessa sitä kuolaaviin miehiin.

Viimeisessä näytöksessä kuvaan astuva Jane Fonda voisi olla poikkeus sääntöön. Hän näyttelee Mickin pitkäaikaista muusaa, avagardnermaista Hollywood-diivaa joka on Mickin mukaan nainut tiensä huipulle ja myynyt nyt sielunsa alhaiselle televisiolle. Hahmoon on istutettu kritiikin siemen kulttuurikentän miesvaltaisuutta kohtaan.

Fondan hahmosta ei kuitenkaan olla kiinnostuneita muuten kuin suhteessa Mickiin. Hän esiintyy yhdessä kohtauksessa kertomassa paljon päähenkilöstä ja hyvin vähän itsestään.

Youth ei ole huono elokuva, päinvastoin. Mikäli pidit Suuresta kauneudesta, kannattaa tämäkin nähdä. Jos ei muuten niin siksi, että se saa näkemään edellisen uudessa valossa. Sekä arvostamaan sitä, kuinka paljon huimaavilla kamera-ajoilla ja visuaalisella ilotulituksella voidaan hämätä.

Ja ei, Bechdelin testiä Youth ei tosiaankaan läpäise.

Youth ensi-illassa 8. tammikuuta.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *