Us on viiden tähden mestariteos

Näin perjantaina yhden vuosikymmenen hienoimmista kauhuelokuvista. Kyseessä on Jordan Peelen toinen pitkä elokuva Us, ja se kannattaa mennä katsomaan niin, että siitä tietää mahdollisimman vähän. Tässä tekstissä ei spoilata elokuvan juonta, mutta teemoja kylläkin.

Varoitus: elokuva on pelottava, tosin enemmän piinaavalla kuin shokkisäikyttelevällä tavalla.

Peelen kahden vuoden takainen Get Out on yksi kaikkien aikojen kauhuesikoisista. Huima vuoristorata, joka pelottaa, viihdyttää ja käsittelee rakenteellista rasismia niin spesifillä katseella, että iso osa symboliikasta viuhuu etuoikeutetulta, valkoisessa kuplassa eläneeltä keskiluokkaiselta yli hilseen.

Näin kirjoitin toissakeväänä elokuvasta, Dear White Peoplesta (jonka 2. kausi on muuten yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin!) ja Kari Salmisesta.

Get Out oli sekä taiteellinen että taloudellinen täysosuma ja siksi Peelen seuraavaa elokuvaa odotettiin kieli pitkällä. Us avasi SXSW-festivaalit pari viikkoa sitten, ja maailmanlaajuinen ensi-ilta oli viime perjantaina. Yhdysvalloissa se tuotti viikonloppuna uskomattomat 70 miljoonaa dollaria, eli yli tuplasti sen mitä Get Out.

Us on melkein joka mittarilla edeltäjäänsä onnistuneempi teos. Se on elokuvallisesti kauniimpi ja hallitumpi, referensseiltään hienostuneempi ja tematiikaltaan runsaampi.

Kinopalatsin penkissä perjantai-iltana kävi myös selväksi, millainen Troijan hevonen on kyseessä. Minut ympäröi nuoriso, joka oli selvästi tullut viihtymään kauhun parissa, ja jolla oli silminnähden vaikeuksia keskittyä heti kun asiat menivät oudoiksi tai vaikeiksi.

Jossain vaiheessa selkäni takaa kuului parahdus: “Mä en tajuu tästä mitään!”

Sinänsä hassua, koska vaikka Us on monitulkintainen ja “älykäs”, on se myös todella hauska ja pelottava. Siis täydellinen perjantai-illan elokuva.

Us käynnistyy takaumalla vuodesta 1986. Nuori Adelaide Wilson on vanhempiensa kanssa rantahuvipuistossa, eksyy peilisaliin ja kohtaa jotain. Sitten hypätään nykyhetkeen, jossa Adelaide (Lupita Nyong’o) käynnistelee kesälomaa kalifornialaisessa rantatalossa miehensä Gaben (Winston Duke) sekä lastensa Zoran (Shahadi Wright Joseph) ja Jasonin (Evan Alex) kanssa.

Heti ensimmäisenä yönä rantaidylli luisuu raiteiltaan, kun etupihalle ilmestyy perhe, jonka jäsenet ovat Adelaiden ja muiden kaksoisolentoja. Heillä on yllään punaiset haalarit ja käsissään sakset.

Juonesta ei kannata kertoa enempää, sillä kuten Get Out, myös Us on yllätyksiä täynnä. Kaksituntiseen mahtuu juonenkäänteitä ja tunnelmanvaihdoksia. Peele on hyvin tietoinen siitä, mitä häneltä odotetaan, ja leikittelee katsojien odotuksilla.

Toisaalta hän ymmärtää myös, mitä afroamerikkalaiselta elokuvalta odotetaan. Us seuraa ei-valkoista perhettä ja katsojan oletus on, että nyt puhutaan rasismista. No, tavallaan puhutaankin, mutta Peele maalaa paljon Get Outia leveämmällä pensselillä. Us on poliittinen paranoiakuvaus ja satiiri luokkaeroista, mutta ennen kaikkea se on muistutus siitä, kuinka orjat rakensivat Yhdysvallat kansanmurhan päälle ja kuinka pakkomielteisesti maa pyyhkii, kieltää ja unohtaa omaa historiaansa. (Tätä avataan muun muassa Voxin erinomaisessa analyysissa, joka kannattaa lukea elokuvan nähtyään.)

Us pakottaa yleisön kohtaamaan oman peilikuvansa, asettumaan kielellä tehdyn ja rakenteilla ylläpidetyn “toisen” nahkoihin.

Levittäjän pressisivuilla Usin nimi on (kai vahingossa) “Yhdysvallat”, mikä kertoo paljon.

Nihkeä näkemys olisi, että Peele yrittää mahduttaa yhteen kokonaisuuteen monta elokuvaa, joiden saumoja hän ei saa kokonaan peittoon. Osa kriitikoista on ollut tätä mieltä, ja ymmärrän pointin. Jos Us olisi editoimani lehtiartikkeli, kirjoittaisin marginaaleihin: karsi, karsi, kiteytä.

Mutta Us ei ole lehtiartikkeli vaan elokuva, ja joskus parhaat elokuvat ovat sellaisia, jotka nitisevät liitoksistaan ja jotka täytyy katsoa useaan kertaan. Us on hyvällä tavalla runsas, moniulotteinen ja -tulkintainen. Täyteläinen elokuva, joka tuskin täysin tyhjenee merkityksistä ajankaan kanssa.

The Big Picture -podcastissa Peele myönsi, että runsas symboliikka on osa hänen tyyliään. Ei liene sattumaa, että elokuvan doppelgängerit pukeutuvat vankihaalareihin. Tai että doppelgängerit liikkuvat maan alla. Tai että valkoisen naapuriperheen tyttäret ovat kaksoset, ja että tappajat käyttävät aseinaan saksia.

Historiallisia kiintopisteitä on loputtomasti. Elokuvareferensseistä tulevat nopeasti mieleen ainakin HohtoTwilight ZoneFunny Games, Night of the Living Dead, Jaws, Scream, Invasion of the Body Snatchers, Suspiria ja – kyllä – National Lampoon’s Vacation.

Listoja voisi jatkaa loputtomiin. Usista kirjoittaessa on kova hinku korostaa, kuinka paljon siitä itse tajusi.

 

On myös ihanaa tajuta, etten edes voi “tajuta” elokuvaa kokonaan. Usin tekijät ovat afroamerikkalaisia ja vaikka kyseessä on “kaikille” suunnattu valtavirtaelokuva, on minun mahdotonta arvioida, millaisia samastumisen kokemuksia elokuva ei-valkoisille katsojille tarjoaa. Tai ei tarjoa. Eri yleisöt huomioon ottavia elokuvia ja tv-sarjoja tehdään vuosi vuodelta enemmän, ja se on hienoa.

Näytöksen jälkeen huomasin taas harmittelevani sitä, kuinka yksiväristä suomalainen kulttuurijournalismi on. Useampi kriitikko Suomessa on käsitellyt Usia ansiokkaasti elokuvaviittausten ja yhteiskunnallisten teemojen tasolla, mutta ihonväriin liittyvä identiteettipolitiikka on selkeä sokea piste. Mietin tätä viimeksi Barry Jenkinsin hienon ja herkän If Beale Street Could Talkin aikaan. Sen tavassa käsitellä mustaa maskuliinisuutta oli jotain poikkeuksellista, johon harvalla oli täällä rahkeita tarttua.

The New York Timesin mielipidesivuilla Evan Narcisse kirjoitti sunnuntaina Usista ja siitä, kuinka raikasta on, etteivät afroamerikkalaiset hahmot edusta tarinan “toista”. Usissa he ovat se keskiluokkainen perhe, joka länsimaisen elokuvan historiassa tuppaa olemaan valkoinen. Isävitsejä lateleva Chevy Chase on korvattu karismaattisella ja vähintään yhtä hauskalla Winston Dukella.

Näkökulma on arvokas.

Mieleen tulee kohtaus Usin alkupuolelta. Wilsonien perhe istuu autossa ja radiossa alkaa soida Lunizin ikivihreä I Got 5 on It. Isä Gabe innostuu, selittää biisin sanat ja saa perheensä jammailemaan mukana. Aurinko paistaa ja Santa Cruzin uimaranta lähestyy.

Olen nähnyt miljoona vastaavaa kohtausta, joissa perhe on valkoinen ja kappale on Dylanin, CCR:n, Eaglesin tai jonkun vastaavan.

Tällaista kohtausta en ole nähnyt ikinä.

Miten se on mahdollista, kun tiedämme, kuinka iso hitti I Got 4 on It aikanaan oli ja kuinka hip hop on kasvattanut kokonaisia sukupolvia?

Vastausta miettiessä voi kysyä myös, miten on mahdollista, että Lupita Nyong’o – Oscar-voittaja ja yksi aikamme lahjakkaimmista näyttelijöistä – tekee vasta vuonna 2019 ensimmäisen elokuvapääroolinsa?

kulttuuri televisio-ja-elokuvat
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *