Apua, innostuinko dressagesta?

Saattoi olla porttiteorian alkupää tässä.

Tiedättekö sen tunteen, kun pimeä nousee jo ennen kuin aurinko on kunnolla noussutkaan, istut töissä ja mietit, että voi peeveli, illalla on tunti, miten ikinä selviän hereillä sinne asti? No täsmälleen se olo oli tiistaina. Katselin nimenhuudosta, että meitä on näemmä tunnilla vain kaksi ratsukkoa. Toiveikkaasti viestittelin Opelle, että pidetäänkö tunti vaikka meitä onkin vain kaksi. Juu, pidetään, vastasi Ope, HYMIÖN KERA. Hymiön! Tässä naurata enää mikään. Takana huonosti nukuttu yö (pre-vaihdevuodet, welcome!), niukin naukin selvitty työpäivä ja lyhyt pätkä lepäilyä sohvalla. Puhutaan siis vartista. Siinä ei ehdi elpyä. Siinä ei ehdi mitään.

Ja ei kun rattiin ja tallille vähän ennen kahdeksaa = yöllä. Mikäs on ihmisen sysimustassa syksyssä ajellessa. Hevoselle (Masa) koulusatula selkään ja radoille. Hilppa katseli unisin silmin, että miks oot täällä ja eikö me aleta mitään. Pieni Hilppa jätettiin nyt rauhaan. Masaa ei.

”Ajattelin laittaa teidät tänään koville”, ilmoittaa Ope, ja kohtaa luhistuvan ilmeeni. Tämähän tästä vielä puuttui. Aloitimme avoväistöillä ensin suoraan pituushalkaisijaa ja sitten keskeltä uralle. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Arvatkaa minkä kokoinen hiki meinasi just tulla, kun Ope sanoo: ”Älä aja itseäs loppuun tässä! Anna hevosen juosta!” Sehän se, tahmean hevosen kanssa pitää aina valita kääntääkö vai ajaako eteenpäin. Niinpä meidät otettiin erikoistarkkailuun. Kävelin Masan kanssa hiljakseen uralla, ja Ope käveli vieressä. Oli tarkoitus, etten tee mitään, vaan vauhti tulee Opelta. Kädessään hällä oli juoksutusraippa, mutta sillä ei tehty mitään. Silti alkoivat takajalat löytyä. Yhtäkkiä ravisiirtymä tuntuikin siltä kuin ravisiirtymän kuuluu! Miten hienoa! Hevonen lyheni kaiken kaikkiaan ehkä metrin ja sain pidennettyä ja lyhennettyä askelta ilman hirveää hässäkkää!

Pieni välikuolema kuitenkin tarvittiin ennen laukkaa. Keskityttiin laukassa hyvälaatuiseen askeleeseen niin, että etupää ei leviä. Siirtymät suoritettiin pieteetillä. Alkoi kuulkaa Matti-pojasta kaivautua sen päivänen kouluratsu, että meinas itku päästä. Ai se voi tuntua tältäkin?

Kurkkasin nopeasti peilistä, ja kyllä, meno näytti ihan kouluratsastukselta! Ilmeisesti tämän tason meno kysyy vain rohkeutta pyytää hevosta ensin kunnolla eteen. Tokihan se leviää alkuun kuin jokisen eväät, mutta millään muulla keinolla ei saa tuloksia. Siitä leviämisestä itse asiassa puhuttiinkin. Että jos joudut oikein tosissaan komentamaan hevosta eteen, niin päähän nousee kattoon ja takajalat tulevat kuin sukkahousut tuulessa. Se onkin osa yksi. Osa kaksi on pitää liike yllä ja alkaa keräillä kroppaa kokoon. Avolla saa kokemukseni mukaan aika hyviä tuloksia.

Kiitos, Ope! Piiiiiiiitkästä aikaa sain kouluratsastuksessa ihan oikean ahaa-elämyksen. Miten minun käy, jos nyt tästä innostun? Antakaa jonkun tukilinjan numero, kiitos! #irtidressagesta

Minäkö dressagetykki? Miettikää vielä.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.