Eräänä kauniina talvipäivänä kävi näin

Antaa pakkasen yrittää, täällä ollaan valmiina!

Oih, tiedättekö sen tunteen, kun aamulla paistaa aurinko ja on pikku pakkanen, ja tajuat, että nyt on päästävä tallille ja äkkiä. Onneksi menet töihin vasta iltapäivällä, joten otat kunnon jumpstartin päivälle ja kaavailet leijuvasi onnesta koko loppupäivän.

Ja sitten toteutukseen: heitin lapsen kouluun ja jatkoin matkaa tallille. Koiralla oli toppatakki ja minulla sisäänajovaiheessa oleva, ihana, pitkä toppatakkini. Nyt, kun pakkasta on jopa -6, pitää pakata kunnolla päälle. Ajattelin nimittäin, että kävellään kaikki kolme (minä, Hilppa, koira) omilla jaloilla, ja näin saamme kivasti liikuntaa joka sorkka. Suunnitelmana oli kiipeillä hieman mäkiä. Ihanaa! Saan huippuja kuvia ja hymyilen iltaan asti.

Näin se sitten meni: lähdetään pihasta. Koira kävelee noin kolme metriä perässämme, koska sitä vituttaa, että hevonen on hihnassa ja hän ei (siitä tulisi solmu). Hevonen on menossa ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten oikealle, sitten vasemmalle ja lopulta pysähtyy. Näin jatketaan noin 300m. Mitään ei varsinaisesti pelätä, kunhan toljotellaan kaikkea mahdollista ja oikein käännytään katsomaan ja pysähdytään ajattelemaan. Sitten taas jatketaan matkaa ja toistetaan. Kohta koira on jättäytynyt jo 10, sitten 20 metriä. Sitä hävettää. Eipä aikaakaan kun se alkaa ontua toista etujalkaa. Pysähdymme hevosen kanssa, jotta koira saa meidät kiinni (jos haluaa). Koiran jalassa on EHKÄ vähän jäätä ja hän on parka. Hevonen haluaa mennä, mutta ei ole varma minne. Minulla alkaa olla jumalaton hiki, onhan ylläni koko talvigarderoobini. Pidän pipoa takaraivolla ja näytän sekopäältä. Kannustan epämääräisen jengini edes yhden mäen ensin alas ja sitten ylös, jotta kiipeilysuunnitelma täyttyy. Koiraa huvittaa puoleen väliin, mikä on ihan fiksua vaivaiselta pololta. Mäen alhaalla käännymme Hilpan kanssa ympäri ja johan alkaa käynti edetä. Välillä otetaan jopa raviaskeleita, ja tietty SUORAAN. Koira ei enää onnukaan. Minä olen luiskahtamaisillani kaula-aukostani ulos, koska olen niin hiessä. Saan hätäpäissäni otettua pari kuvaa, kunnes vastentahtoiset mannekiinini lähtevät taas taivaltamaan ehtivää vauhtia kotiinpäin. Perkele, meinaan ajatella.

Mannekiinit meno päällä. Tällä kertaa koira edellä, koska ihmeparantuminen.
– Katja, tuoltakin pääsee! – Ei, Hilppa, siellä on oja.

Palaan tallin pihaan ja ajattelen, että päästänpä Hilpan hetkeksi maneesiin kiihdyttelemään, sillä huomenna on estetunti, ja on hyvä saada pahimmat höyryt ulos. No siellähän on vielä tunti. Laitan Hilpan siksi aikaa kävikseen. Hetken kuluttua huomaan, että kävis on jäätynyt, ja Hilppa menee siellä hiipimisvauhtia. Hups. Otan kaverin ulos ja kohta tuntikin on jo förbi. Päästän Hilpan irti ja sekös lähtee. Hyvä! Ottaa pienet hiet pintaan sekin. Koira mököttää.

Palautan lopulta Hilpan tarhaan ja lähden tallin pihasta kiitollisena siitä, että pääsen suihkuun ja töihin.

Moido! Mene jo.
Kommentit (6)
  1. Ai että, olispa syntynyt eläimeksi, saisi tehdä mitä huvittaa. Tyhmästä päivästä tuli hyvä kun tämän luki, niin elävästi kuvailtu että nauratti hillittömästi. Itselläni oli aikoinaan hullu ja persoonallinen kissa, teki mitä halusi ja jos ei huvittanut niin hyökkäsi kimppuun. Sen saa mitä ansaitsee, sanoi kaverini. Kiitos taas Katja:)

    1. kiitos kiitos! omapäisistä elukoista tulee parempaa materiaalia kuin täydellisistä.

  2. Mä oon kateellinen kaikille, jotka saa otettua kuvia lenkillä karvaisista kavereista. Meidän koirat menee hihnassakin koko ajan eri suuntiin ja minä kolmanteen. Vielä en ole uskaltanut kaivaa luuria taskusta ja ottaa kuvia. Koska luuri olisi se, joka jää joukosta johonkin puskaan…sekös vasta harmittaisikin.

    1. Sama.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.