Hilppa best evö! Katso kuvat!

Voi taivas näiden kuvien laatua. ENS KERRALLA KYLLÄ MUN KÄNNYKÄLLÄ, JOOKO, KUVAAJA PEKKA KÄRPÄNEN?

Heippa, kuolevaiset! (Halloween-viittaus) Täällä sitä vaan Halloween-partyjen sijaan keksitään pyörää uudestaan. Saatoin nimittäin tajuta, että jos tekee kaksi päivää hevosen kanssa jotain molempien mielestä tosi kivaa, on heppa kolmantena päivänä kuin unelma. Kaava: tee ensin kopukka onnelliseksi, vaadi sitten! Ai mutta kas, eivätkös kaikki maailman huippuridaajat olekin hokeneet tuota samaa maailmojen synnystä lähtien. No, se ei oivallustani heikennä. Päin vastoin, saan kiksit siitä, että ajattelen samalla tavalla kuin vaikkapa Peder Fredricson (miten se nyt tuli mieleen).

Oli hilkulla ettenkö lähtenyt illan esterientoihin väärällä asenteella. Viime yönä minulle nimittäin yks kaks valkeni, että kaikki esteryhmäni muut jäsenet olivat joutuneet perumaan tulonsa. Voi peeveli, joudun rakentamaan radan yksin! No, siitähän tulee nuoruus mieleen. Yritin vielä hätäpäissäni rekrytoida jonkun mukaani, mutta turhaan. Tunti siinä rakentamisessa meni, ja välit oli kuulemma mitä sattuu. Oli siis panostettava omaan ratsastukseen!

Jos oikein tarkkaan katsoo, näkee kuvan keskimailla ratsukon, joka hyppää. Me ollaan siinä Hilpan kanssa.

Ensimmäinen nerokas siirtoni oli kuolaimen vaihto. En ihan tiedä mitä tekee sellainen pallukka kolmipalan keskellä, mutta sen pikkuirmeli sai nyt suuhunsa. Oli nimittäin lapsen naama venynyt sivusuunnassa niin, että edelliset kuolaimet alkoivat käydä ahtaaksi.

Alkuravissa neiti Näpsä oli jo aika myötäsukainen, jopa niin, että opettajakin huomasi. Kiitollisena ravailin menemään. Parit laukat ja sitten hommiin. Kuten kerrottu, lapsihevosia ei voi verkata loputtomiin, niillä loppuu puhti.

Tänään aloitimme ovelasti niin, että hieman usutimme yhdessä open kanssa Hilpan ekalle esteelle. Sillähän on ollut tyhmä tapa jysähtää sille ekalle ihan hupimielessä AINA. Sen jälkeen kaikki on ihan okei. Ja voitteko kuvitella, suunnitelmamme toimi! Pimppernelli karautti hieman epätahtisesti, mutta karauttipa kumminkin yli jumppasarjan niin, että heilahti. Sitten ope nosteli matkan varrella estehiä, ja jollen ihan väärässä ole, niin joku este taisi olla jo 80cm. Aikamoista! Vedeltiin siinä kuuden esteen rataa, ja Hilpalla oli jotenkin ihan erityisen hyvä meno päällä. Vauhtia piisasi, eikä sitä tuhlattu sikailuun. Kerran hän kekkaloi vähän, kun tuli tiputettua takajalla puomi. Sen jälkeen liideltiin yli kuin haukat.

EI VOI MITÄÄN, VAUHTI VAAN ON NIIN KOVA ETTEI SAA KUVAAKAAN.

Vähänkö oli tiedättekö kivaa! Voikohan tähän vaikuttaa se, että ajomatkalla tallille asetin meille tavoitteen. Se on kaukaisuuden tavoite, mutta se on nyt päätetty. En sano sitä ääneen, koska olen taikauskoinen, mutta tähtään sinne, kesti miten kauan hyvänsä. Ehkä se auttaa?

Ensi viikolla lähden isänpäivän kunniaksi hakemaan Pullukkaa Lappeenrannasta Keiteleelle! Rouva pääse vihdoin keskittymään omaan vatsaansa. Siinä välissä ehdin tuikata ilmoille pari arvontaa ja kertoilla mitä lihavan lapsen elämään kuuluun.

Tästä meidät löytää parhaiten. Siinä menemmä loppuravia.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.