Kavioliitossa 30v
Kavioliitossa 30v

Hitto kun pelottaa

pelko2
Jäikö sulla jotain?

Yllättävän paljon Kavioliiton lukijoissa on niitä, jotka haluaisivat ratsastaa, mutta pelottaa. Mietittiin asiaa eilen kun jäätiin pakkoruotsijumpan jälkeen Open luo teetä latkimaan. Yksi meistä oli kolhinut itseään hevosten kanssa enemmän kuin muut yhteensä. Kävi ilmi, että hän oli aina pelännyt ratsastamista. Se on metkaa, sillä hän on syntynyt ratsastajaperheeseen ja puljannut hevosten kanssa koko ikänsä. Hän on tavattoman taitava ratsastaja, mutta hurjapäätä hänessä ei ole nimeksikään. Tulimme porukalla siihen tulokseen, että kun pelkää, niin sattuu. Laji kun laji.

Palasin taas vaihteeksi muistojen ääreen. Rämäkällä 80-luvulla säästin ankarasti viikkorahoja, jotta pääsin silloin tällöin ylimääräiselle ratsastukselle Vepsäläisen tallille. Talli sijaitsi Vepsäläisen kalustekartanon vieressä kehä III:lla. Paikkana se oli täysi villi länsi. Hevosilla oli joitain varusteita, poneilla pelkät turparemmittömät suitset. Ja toki sanomattakin selvää, että ponit olivat russeja=ei säkää. Opettajasta ei tietoakaan. Hevoset olivat entisiä ravureita eikä niitä ollut kukaan ehtinyt kouluttaa yhtään mihinkään. Sitten vaan vedettiin kuin viitapirut ympäri sorakenttää. Juuri niin, SORAKENTTÄÄ. Ei paljon pohjat huolettaneet. Oltiin toki hyvin varovaisia ettei vaan vahingossakaan ravattu asvaltilla. Muistan ratsastaneeni yhdellä ex-ravurilla uskollisesti kerrasta toiseen aina niin, että menin ravia ”kentän” toiseen päähän ja se läksi takakulmasta kuin kuppa töölöstä laukalla kentän portille. Siihen pysähtyi hevo ja Katja lensi iiiiiisossa kaaressa päin metalliaitaa. Muistan vieläkin kuinka ilmalento oli niin pitkä, että ehdin masentua sen aikana. Ei taas! Mä en jaksa. Ja jaksoin silti. Pelkillä mustelmilla selvisin aina, lopuksi ei tainnut tulla enää edes mustelmia. Olin immuuni.

Opetuksena tässä tarinassa on toki se, että kun tarpeeksi monta kertaa lentää kolibrin lailla ilmojen halki, tapahtumasta katoaa mystisyys. Ei kai kukaan karatekakaan juokse vastustajaa karkuun? Eikö se niin ole, että välillä osuu ja sitten jatketaan taas? En tiedä pitääkö sieltä hevosen selästä alkaa vallan heittäytyä alas, mutta totta se on että useamman kymmenen kerran jälkeen siitä katoaa hohto. Alkaa oudosti kiinnostaa se selässä pysyminen. Ja se taas johtaa toimiin, jotka edesauttavat hevosen hallintaa. Toisaalta se voi johtaa myös harrastuksen vaihtamiseen. Pasianssi on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Tyttäreni pelkäsi alkeiskurssilla ihan kaikkea. Ravia, käyntiä ilman taluttajaa, laukasta ei edes puhuttu. Itku tuli, jos tuntilistassa oman nimen kohdalla oli iso heppa. Äiti mitä jos mä tipun! Sitten lapsi tumpsahti ensimmäisen kerran alas ponin selästä. Voi sitä riemua! Äiti, mä en kuollutkaan! Sen jälkeen alkoi hanakka tippuilu. Oltiin kuultu tämä ”et ole hyvä ratsastaja ennen kuin olet pudonnut sata kertaa.” Sitä sataa jahdataan yhä. Mutta mitään ei enää pelätä.

Viimeksi kun pelkäsin? Se tapahtui maastossa 2000-luvun alkupuolella. Oltiin kaverin kanssa maastossa, oltiin käyty laukkailemassa hiekkakuopilla. Elukat oli melko kierroksilla. Yksinkertaisia kun ollaan, kaavailtiin laukkavamme pikku pätkä vielä kotiinpäin. Virhe. Kaverit ottivat ns. ritolat ja läksivät sen päiväistä vauhtia, että jep. Ja sen sanon, että kun hevonen menee täysillä, se ei tunnu enää hevoselta. Se on kone. Ihan sama vaikka olisi saha suussa, mitään ei tapahdu kun vetää ohjista. Kurkku kävi sydämessä. Samalla tajusin, että jos nyt alan pelätä, putoan ja satutan itseni. Karkotin pelon ja keskityin HETKEEN. Odotin, että saan käännettyä urpon hevoseni sivutielle, joilloin saan jarrutettua. Noin kilometrin kuluttua se onnistuikin. Lausuin joitakin kirosanoja. En taputtanut hevosta – viikkoon. Vitja että otti päähän. Onneksi -lista oli loputon: onneksi ei tullut autoa, onneksi ei kaaduttu, onneksi se ei pukittanut, onneksi pysyin selässä, onneksi se pysähtyi ennen isoa tietä jne.

Kiitoksen sana meni omalle mielenhallinnalle. Hyvä, että sain pelon siirrettyä pois. Paniikissa olisin varmaan ojan pohjalla vieläkin.

Pelko pois ja kukka rintaan. Öhö öhö.
Pelko pois ja kukka rintaan. Öhö öhö.

En siis yhtään tiedä miten pelon saa pois päältä. Itse pelkään laskettelua aika paljon. Etenkin jyrkkiä, jäisiä rinteitä. Pelkään myös korkeita paikkoja. Fobia ei ole kaveri logiikan kanssa. Kannattaa ehkä kuitenkin tarkistaa onko kyseessä ihan oikea fobia vai pelkkä suomalainen kammo. Kammosta pääsee eroon sitä kohti menemällä. Hitaasti. Kyä se siittä!

Kommentit (6)

  1. täti

    Tuo etunoja toimii siis silloin, kun hevonen vie. Itse en ole koskaan pudonnut pysähdyksistä, edes esteillä, vaan aina joko katapulttipukista tai suunnanmuutoksista hevosen viedessä. Ja jos hevosen kiihdyttäessä tai muuttaessa suuntaa ylävartalo pääsee heilahtamaan taakse, niin silloin putoaa. Aina.

    Käytännössä tiukka korsetti, vaikka etunojassa, toimii myös äkkipysäyksessä yllättävän hyvin. Ja hyvän etunojan edellytyshän on hyvät tukilihakset, kyyhöttäminen ei toimi ollenkaan.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *