Jännittää, mutta miksi

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!
Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Se on kyllä kumma, tämä jännitys. En ole muistaakseni ikinä pelännyt hevosia. En ole myöskään koskaan pelännyt putoavani, tai että vauhti kiihtyy liian kovaksi. Olen aina luottanut siihen, että henkiin jäädään ja jos ei jäädä, niin paskaako sitä sitten itkemään. En siis turhia stressaile, mitä eläimiin tulee.

MUTTA ENTÄS TUNNIT. Aivan sairasta! Saatan jännittää jo edellisenä iltana miten tunti menee. Älkää kysykö miksi. Sama nimittäin tapahtuu kun olen osallistumassa esim. johonkin juoksutapahtumaan. Jännitän, että miten minun käy. Että mitä jos lopun kesken, vaikka miksi ihmeessä loppuisin? Sykkeeni saattaa nousta korkeallekin pelkästä jännityksestä. Uuvun myös alussa hyvin nopeasti (onko se nyt ihme). Sitten kun pääsen käyntiin, olen yhtäkkiä vahva kuin härkä ja saatan jatkaa maailman tappiin. Aivan ihmeellistä. Olen monet kerrat juossut alku matkan melkein takaperin, niin hiljaa, koska syke on ollut taivaissa. Sitten viimeiset 5 kilsaa juossut kuin jänö muiden ohi, koska hehän tekevät yleensä kuolemaa 15 km:n kohdalla, ja sehän on ihan normaalia.

Annapa olla jos on joku arvohenkilö väijymässä ratsastusta. Hyvä etten putoa, kun jännittää niin. Siis oma osaaminen! Mä en tajua. En siis pelkää esteitä, vauhtia, kaatumista tai mitään, ainoastaan sitä, että omat kyvyt yhtäkkiä katoaa ja tulee vitutus. Ilmeisesti mulle on käynyt niin, koska osaan pelätä sitä. Toisaalta, jos on ratsastellut enemmän tai vähemmän 40 vuotta, niin kai siihen semmoinenkin keikka mahtuu.

Ja ei viitsitä puhua edes kisoista. Saattaisi olla, että koulukisat eivät jännittäisi niin, koska olen valmiiksi täysin varma, että tyrin jollain tyylilajilla. Tämä ankea itsetunto vie mut vielä perikatoon.

Tätä taustaa vasten saatan vähän aavistaa miltä tuntuu kun pelkää, vaikka siihen ei ole mitään järjellistä syytä.

Jännitän myös silloin kun lapsi ja Pullukka suorittavat. Meinaan pökrätä joka kerta. Olen ihan kuitti kisapäivien jälkeen.

Samaan aikaan toisaalla: voin tehdä suoraa tv-lähetystä mistä vain, milloin vain, vaikka kaikki kuolisivat ja romahtaisivat. Minä jatkan. Jos on katastrofi, minä hoidan, ei pulmaa. Villit hevoset eivät pelota minua yhtään, kyllä minä ne taltutan, tavalla tai toisella. Mitä suurempi hässäkkä, sitä tyynempi olen.

Niin että Dear Eki, mikä eteen? Tai ennemminkin Outi Impivaara tai Anna Andersén, miten pääsen tästä?

t.nimim. Jännittäjä -68

Kommentit (3)
  1. Tästä luennoi psykologisen valmennuksen luennolla maajoukkueen psyk. valkku Mia Stellberg.

    Ihmisillä on eri itsevarmuus eri rooleissa, ja esim. työroolin itsevarmuutta voi yrittää siirtää hevosen selkään. Vaikka mielikuvilla, tyyliin ”ratsasta mikrofoni kypärässä kiinni” -ajatuksena. Kuulostaa ihan hölmöltä mutta Mia kertoi oikein vakuuttavan esimerkin lääkäristä, joka kykeni siirtämään mielikuvilla työitsevarmuutensa ratsastuskentälle ja kohensi tuloksiaan huomattavasti.

  2. Anna Andersen
    25.4.2017, 22:28

    Hyvä Katja, jännitys kertoo että ollaan merkityksellisten asioiden äärellä. Se koittaa kertoa, että nyt tarkkuuttaa tekemiseen eikä hutkita. Siksi siis hyväksy jännitys positiivisena vireenä ja keskity tekemiseen ja läsnäolemiseen. Jännitykselle voi hymyillä ja hyräillä, perhosia vatsassa silitellä, ja siten säädellä mielen “hätäkeskuksen hälyytysnappia”. Ja päälle vähän itseluottamusta tukevaa sisäistä psyykkaamista, niin avot!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.