Kettua koloon – taas

Iloinen astuttaja ja mököttävä morsian.

Tätä menoa saan pian jonkun lisääntymiseen liittyvän lisänimen. Olin nimittäin taasen ammatti-ihmisenä kahden suomenhevosen maailman kauneimmassa ja luonnollisimmassa tapahtumassa. Tällä kertaa otin lapsen mukaan. Hän dokumentoi. Röyhkeä teini rohkeni hieman naureskeilla meille ensin. Olimme ystäväni kanssa kuulemma hieman koomisen näköisiä, kun kypärät päässä hosuimme erilaisia naruja sinne tänne. Omasta mielestäni olin ihan asianmukainen.

Täältä näin.
Siittä.

Tällä kertaa, viime kerrasta viisastuneena, meillä oli suunnitelma. Tamman paikka ja varusteet olivat moitteettomat, mutta tamman siirtäminen reippaalla kädellä pihattoonsa oli plääni. Ei ole hyvä, että hekumallinen neito jää orhin silmien eteen kekkuloimaan, jos orhi vaikka intoutuisi uudelle kierrokselle. Niinpä sovimme, että heti kun kettu on käynyt kolossa, lapsi irrottaa tamman varusteistaan ja taluttaa sen pikimmiten seinän taakse. Sitten minä ja toverini käännämme orhin mielenkiinnon takaisin kotiin ja ruokaan.

Kumma kyllä, suunnitelma onnistui! Kieltämättä on hieman kuumottavaa seisoa tamman vieressä orin LAUKATESSA TAKAAPÄIN kohti sydänkäpyään. Etenkin kun samaan aikaan vahtaan tamman häntää: nouseeko se, onko hetki otollinen, onnistuuko? Jos siinä tiimellyksessä tulee vielä riitaa seksin ajankohdasta, saattaa turhanpäiväinen ihmisolento liiskaantua jalojen eläinten alle. Onneksi tamma älysi nostaa häntänsä ikään kuin ”tervetuloa!” -viiriksi, kun mies oli jo täydessä vauhdissa tulossa alueelle.

Bada-bing.

Kaiken kaikkiaan tällä kertaa tapahtumaan meni varusteiden laittoineen päivineen ehkä seitsemän minuuttia. Miellän sen ripeäksi. Ihmettelin oikein ääneen miksi asiasta tulee monesti niin suuri hässäkkä. Ehkä salaisuus on ajoitus. Tai biorytmit. Who knows! Kotimatkalla teinikin kiitteli osaamistamme.

Entiä seetana.

Ja sitten muihin asioihin. Myönnän olleeni viime yönä hetken hereillä, koska sade piiskasi kotini kattoa aivan täysillä. Sehän on kiva ääni, kun on SISÄLLÄ. Mutta minun pienet hevoseni ovat ulkona! Sydäntä vähän kylmäsi, kun ajattelin niiden viruvan ulkona, laitumella. Sitten jankkasin itselleni, että hevonen pitää itsensä lämpimänä SYÖMÄLLÄ, ja ruokahan ei laitumella lopu. Käsittääkseni myöskään villihevosilla ei ole loimia. No, menen kohta katsomaan elääkö ne. Jaa, mutta tosiaan! Se kesä, jolloin Pullukka oli viimeksi kantavana, oli ihan hirveä sadekesä! Eli on se ennenkin ammentanut voimansa sateesta.

Tänään lupasin ratsastaa pienen suomenhevosen nimeltä Jänkis. Ensi numerossa kerron millainen kaveri oli!

Kommentit (1)
  1. Någon Annan
    3.7.2018, 15:28

    Kavioliiton eroottisten kesäjuttujen sarja!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.