Ratsasta käsi ja jalka balanssissa. Ok.

Tämmöstä toisinaan. Kuva: Nea Levonius

Terveisiä maasta, jossa posti kulkee taas! Juhuu! Toivottavasti lakko ei tartu, ja taas kohta olla jossain suossa. Olkoon herrakerho viisas päätöksissään, ja työläiselläkin jokunen ropo! Enempää en uskalla toivoa.

Palatkaamme tärkeiden asioiden, eli minun ratsastukseni pariin. Olin pitkästä aikaa maneesissa Hilpan kanssa. Olen ollut selässä, joo, mutta maastossa. Olin enemmänkin keskittynyt katselemaan Hannan suorittamista. No, käynti ja ravi sujuivat meiltä vallan mallikkaasti, rennosti kuljettiin ja ryhdikkäitä oltiin. Sikailua ei mailla ei halmeilla. Se on muutenkin tältä erää taakse jäänyttä elämää. Meinasin olla jo liikuttunut onnesta, kunnes tuli se laukka. Nostot ihan jees, kaasu ja jarru jees, mutta perkule, että se repi kättä kovaa kaikkiin ilmansuuntiin. Rentoutta ei tahtonut löytä millään. Kevyessä laukassa vähän parempi, josta päättelinkin, että ahaa, syyllinen on perseeni. Olenkin huomannut, että usein laukassa en jostain syystä pääse rentoutumaan. Tästähän vanha-katja alkaisi mäkättämään, että hoida homma, mutta uusi, empaattinen Katja (huomaa, eka pienellä, tämä isolla) sanookin: ”Tätä harjoitellaan!”

Otin puhelun Parikka-Hannalle. Miksi hevoslapsi repii kättäni? Olenko liian kovakätinen, liian jotain muuta? Ei Hilppa Hannan kanssa revi yhtään. (Toisaalta taas jos mietitään, että jos minä olisin taitavampi tai yhtä taitava kuin Hanna, maailman ratsastuksellinen taso olisi surullinen.) Vastaus kuului, että ”joo, se tarvitsee aika paljon tukea laukassa.” Olin että okei, ja esitin alkuun, että tajusin, mutta lopulta nöyrryin ja kysyin MITEN. Hanna selvitti, että jalan ja käden pitää olla balanssissa (kääk), ja että jos se alkaa teutaroida, pitää olla jämptimpi, sillä se ei saa tehdä niin. Heti, kun se tottelee, annetaan olla. Ja että PITÄÄ USKALTAA RATSASTAA. Tämä! On niin perhanan kauheaa ajatella, että olen jotenkin raaka eläintä kohtaan. Tosiasiahan on se, että huomattavasti reilumpaa on olla kerran tiukka, kun yhtenään nykimässä. Ja kyllä, pehmeällä linjalla on koulutettu tämä ratsu, mutta ihan kaikkiin kohtiin se ei veny. Olen niin tiiviisti ammattilaisten ympäröimä, että jos olisin reippaasti metsässä, kyllä minulla huomautettaisiin. Ja olenkin pyytänyt, että näin tehdään. Vielä ei ole poliisit tulleet ovelle.

…ja toisinaan tämmöistä! Kuva: Nea Levonius

Jännitysnäytelmä seuraakin tänään illalla, sillä meillä on taas kansainvälinen tätiestetunti. Samaan aikaan on ihanaa ja vähän jännittää! Mikä mahtaa olla Hilmastiffin asenne esteitä kohtaan tänään? Entä oelnko itse riittävän jämpti?

Sitten muihin asioihin. Aloitin uuden jumpan nimeltä cross training. Murharyhmä (Espoon ulkoliikuntaryhmä) sai osaltani jäädä, koska perhana, reeniajat eivät osu ollenkaan. On nimittäin niin, että Murhiksen reenit ovat illalla ja niin kovat, että en saa koskaan nukuttua niiden päälle. Se on perseestä, koska palautumista ei tapahdu, ja kun palautuminen jää jumiin, alkavat ongelmat. Tämän olen oppinut näin kohta 51-vuotiaana. Parempi myöhään kuin myöhempään. Siispä on pakko siirtyä sisätiloihin ja Liikuntastudio Luhtavillan katon alle. He mainostivat CROSSFITIÄ TAVIKSILLE, joka kuulosti juuri minulta, kunnes tajusin, että perkule, olen julkkis. Onneksi he ottivat minut silti mukaan. Treeni oli hyvä! Arvatkaa, mistä tietää? No siitä, että a) jaksoin kaikki sarjat, vaikkakin rimaa hipoen, b) en kuollut, c) seuraavana päivänä oli vähän kankeaa, d) sitä seuraavana päivänä en päässyt enää portaita ylös. Uudestaan! Joulukuntoon 2019 on teema.

Maailman kiiltävin hevonen -kilpailun finalisti, Lapsi ja virallinen valvoja Aulis Gerlander.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.