Selkä suoraksi!

Kaukaa katsottuna ihan okei! Mutta minutpa olikin jo piiskattu.

Otapa katsaus ympärillesi, näet ystäväsi ratsailla, kenties itsesi maneesin peilistä. Onko selkä suorana? Kellään? No eipä juuri. Ei luulisi oleva kovin vaikea käsky totella, mutta niin vain on. Ja on myös uskomatonta, miten se vaikuttaa koko kroppaan. Asia alkoi juurtua tajuntaani kaukana Portugalinmaalla, kun sain lukuisia kertoja raipasta selkään. Sen se näemmä vaatii. Täällä Suomessa hakataan liikaa hevosia ja liian vähän ihmisiä. Ehkä pitäisi vaihtaa.

Portugalissa kiinnitin erityishuomiota opettajani Joaon selkään ja hänen istuntaansa ylipäänsä. Hänen kroppansa oli kuin majakka, varma ja pystyssä. Pelkkä asento kertoi siitä, että ”minuahan ei askellajit horjuta”, ja se piti paikkansa. Istunnassa ei ollut mitään jäykkää tai kovaa, mutta ehdottomasti jämäkkää. Pelkkä asento kertoi hevoselle, että minä olen ajatellut, että menemme tänään näin, ja arvaa heppa mitä, niin me tehdään. Sitä oli hienoa katsella. Hevosen ei tarvinnut arvailla missään kohdassa. Asialliset hommat hoidettiin sovitusti ja sitten mentiin talliin. Väitän, että suurin työ tehtiin keskikropalla.

Tavallisella tunnilla opettaja joutuu valitsemaan mistä huomauttaa ratsastajalle. Jos huomauttaisi ihan kaikesta, ratsastajalle tulisi paha mieli ja lisäksi saattaisi ilmetä prioriteettiongelma: mihin puutun eniten ja ensimmäiseksi? Hyvin usein sitä tulee vatkattua selässä sinne päin, kunhan ei liikaa häritse hevosta, ja on kutakuinkin tehtävissä mukana. Tuntuu, että avut eivät mene läpi. Eivätkä varmaan menekään, jos yhdellä ruumiinosalla pyydetään eteenpäin ja toisella taaksepäin.

OBS! Teen siis näitä huomioita muista, kun katson vierestä, ja itsestäni, kun olen selässä. Ei siis minkäänlaista vastakkainasettelua! Yhtenä päivänä olen itse sysipaska ja seuraavana ilmoittautumassa olympialaisiin.

Viime ratsastuskerralla kotimaassa (viikonloppuna) yritin han tosissani pitää selkäni jämeränä muurina. En joustanut ristiselästä, niin kuin 80-luvulla neuvottiin, vaan vatsan puolelta, niin kuin nykyään neuvotaan. Pidin hetkittäin ryhdin hienosti pitkänä, ja kas: käsi vapautui toimimaan itsenäisenä elementtinä, niin myös jalka. Ei olekaan tarkoitus, että olemme yksi kokonainen tuulimylly hevosen selässä, vaan nippu osasia, jotka pystyvät toimimaan itsenäisesti. Jotta näin tapahtuisi, pitää olla keskuslaitoksen, eli selän vahva kuin muuri. Ja vatsan myös.

Erityisen valaisevaa kaikki tämä on pohkeenväistössä, ja tämän minulle opetti Aira Toivola. Pidä torso keskellä satulaa jämäkkänä, mutta siirrä painoa karvan verran väistön suuntaan (älä kallistu!), ja kas, sinne matkaa ratsu. Pohkeenväistö tulee kuin itsestään. Yhtäkkiä ei tarvitsekaan vatkata keskikropalla ja jyskyttää ulkopohkella nälkäkuoppaa. Se menee helpommallakin. Miksi minulle kerrottiin tämä vasta 45-vuotiaana?

Selän suoruus ja jämäkkyys auttaa myös – kas, kas – hitaan hevosen laukassa. Onkin parempi istua hiljaa, eikä edistää hevosta soutamalla satulassa eestaas, ikään kuin työntäen laukkaa. Hohoo! Upea konsti!

Ja nyt rauhassa! Muuten kehityn liikaa, ja porukka tulee kateelliseksi.

Läheltä katsottuna hiukka levähtänyt jo selän tiukkuus.
Kommentit (4)
  1. Susta on tulossa selkeästi Vakavasti Otettava Kouluratsastaja eli VOK. Eikun hankkimaan helmikorvakoruja ja lakeerisaappaita! Hyvältä näyttää varsinkin tuossa piiskatussa kuvassa. Oivallukset on niin parhaita. Varsinkin kun ne voi oivaltaa aina uudestaan ja uudestaan, tuppaavat aina unohtumaan hetken päästä.

    1. ÄLÄ HULLUJA PUHU! POLIISI! helmikorvikset on jo 🙂

  2. Itse yritän ajatella niin, että selkä on muuri, jota vasten teen esim pidätteen. Tämä ei kyllä aina onnistu, mutta ainakin ajatus on oikein….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.