Kavioliitossa 30v
Kavioliitossa 30v

Vanhana mestariksi?

Mitä se taas hössöttää.
Mitä se taas hössöttää.

Olen tilanteessa, jossa tyttäreni on vuoden sisällä mennyt ratsastuksessa ohitseni. Valehtelisin jos vättäisin, ettei se kirpaissut ihan millin verran jossain kohtaa. Lähinnä se, kuinka HÄN alkoi neuvomaan minua. Samalla kun lapseni kehitys alkoi näkyä kunnolla, oma ratsastusmotivaationi alkoi laskea. Tuli tunne, että on tapahtunut sukupolvenvaihdos meidän maatilalla. Onneksi meillä on varsa, joka sen sijaan on omiaan pitämään minut hommissa kiinni. Vaikka lapsi on kuinka kehittynyt, mikään ei korvaa miljoonien vuosien aikana saatua kokemusta. Ei mikään. On asioita, joita ei voi edes opettaa. Ne pitää oppia ajan kanssa. Ei niistä voi myöskään kirjoittaa, koska ei pysty sanoilla kuvailemaan. Se on se TUNNE.

Muutaman viikon ehdin olla motivaatiovapaa lössyttelijä, sitten alkoi ottaa päähän. Pullukalla käy kolme ratsastajaa kyntämässä: vuokraaja, lapsi ja minä. Olisihan se aikamoista, jos aina minun kohdalla Pullukka saisi vetää lonkkaa. Niinpä aloin analysoida kykyjäni.

Teininä haluni oli suurempi kuin kykyni. Johonkin se kuitenkin johti, koska päädyin valmennusrinkiin. Seurakisoissa niitin mainettakin, voitin jopa koulukisat. Esteille oli kuitenkin aina vietti. Niihin aikoihin ratsastuskouluhevosilla ei missään tapauksessa hypätty yli 80-senttisiä esteitä. Niinpä osaaminen jäi sille tasolle.

Sitten ”osaaminen” nousi päähän ja siirryin yksityishevosten puolelle. Ratsastelin tuontihevosia ja välillä onnistuin, välillä en. Se hyvä puoli yksityistallissa oli, että siellä kaikki muut olivat minua parempia ratsastajia. Huono puoli taas oli se, että kukaan ei enää opettanut minua, enkä voinut kuvitellakaan palaavani ratsastuskouluun, koska helou. Olin nuija.

Sitten alkoi se kuuluisa sikaosasto-vaihe, jolloin hevoset loistivat poissaolollaan. Kehitykseni siis pysähtyi. Palasin muutaman vuoden kuluttua nöyrästi takaisin ratsastuskouluun vain tajutakseni, että motoriikkani oli kadonnut. Edelleen haluni oli kovemoi kuin kykyni, joka näyttäytyy toisinaan mailanpuristamisena. Siirryin piakkoin omistajaportaaseen, joka oli sikäli hyvä, että vastaantulevat pulmat oli ratkaistava itse keinolla tahi toisella. Edelleen vältin pyytämästä paremmilta apua.

Seuraava hevonen vei minut taas kisakentille. En silloisen osaamiseni puitteissa nähnyt mistä milloinkin kiikastaa, joten menomme oli epätasaista, mutta pääosin hauskaa. Tässä vaiheessa kehitystä alkoi taas näkyä, koska olin valmennuksen piirissä. Hassusti valmennus=kehitys. Jopas jotakin. Sitten se perkeleen hevonen kuoli.

Pullukan tarinan ja pulmat olenkin kertonut moneen kertaan. Se hevonen osoittaa selkeimmin kykyni. Koska lapsi on alkanut kehittyä, olen itse luiskahtanut kehityksen portaista. Huomaan myös, että 48 on ikä, jolloin lihaskunto ei ole enää olemassa ilman erillistä toimintaa. Istuntani on alkanut häiriintyä lihasten heikkouden takia. Tajuan, että olen teoriassa hitokseen parempi ratsastaja kuin käytännössä, sillä kroppani ei tottele. Kyrvähdin yhtenä päivänä tähän ajatukseen niin totaalisesti, että nyt asiaan tulee muutos. Aloitan lihaskuntoreenit ohjaajan kanssa huomenna aamulla klo 9.15. MIELENKIINTOISTA onkin se, että tuleeko yleinen lihaskunnon parantuminen oikeasti kehittämään myös istuntaani? Tai miten vartalonhallinta todella vaikutta tässä iässä? Raportoin tästä teille, hyvät kohtalotoverit, juurta jaksaen, sillä uskon, että moni teistä kipuilee saman asian kanssa.

Kaikkien tätiratsastajien (tai jos vierastat sanontaa, niin vaikkapa AIKUISRATSASTAJIEN) puolesta,

Katja Ståhl.

Kommentit (12)

  1. Kaisa

    Kaikkein helpointa on tätiratsastajana vain olla suorittamatta. Sitä suorittamista riittää muutenkin aivan tarpeeksi. Itse koen merkitykselliseksi asiantuntevan ja hevosen tuntevan omistajan/ valmentajan, jonka ansiosta pääsen ratsastamaan pari kertaa viikossa. Kehitys ratsastajana on minusta tärkeintä hevosen kannalta. Hevosen on helpompi liikkua ja se on tyytyväisempi. Viis kisoista. Letittelyt ja sen sellaiset jätän niille, jotka ne hommat hallitsevat ja omistavat kisavaatteet. Rakkaus hevoseen ja kommunikointi maastakäsin on aivan yhtä tärkeää hevoselle, kuin ratsastuskin. Hevonen on ystäväni, jonka kanssa pääsen pienin askelin lähemmäs parempaa dialogia, niin maassa, kuin ratsailla. Silloin kaikki palat loksahtavat hetkeksi kohdalleen 🙂

  2. Mano

    Olen 57 vuotias tätiratsastaja ja ratsastusvuosia on suurin piirtein 49. Ajattelin ratsastavani ja vielä pikkuhiljaa kehittyväni ainakin 10 vuotta. Onneksi olen enemmän kouluratsastaja kuin estepuolen menijä sillä esteissä tuntuu tulevan reaktiokyvyn ja notkeuden (olen siis notkea kuin norsu) puutteet vastaan. Satulassa pysyminen vaatii ainakin minulta pari viikottaista jumppatuntia ja jakkaran satulaan nousemista varten. Viime keväänä meni lasketellessa eturistiside polvesta ja nykyään tarvitsen jakkaraa myös satulasta alas tullessa. Vaikka harrastan paljon muutakin liikuntaa, niin ratsastaessa ja hevosten kanssa ollessa pääni tuulettuu parhaiten.

  3. Heppamummu

    Täällä 58 v. Aikuisratsastaja, jolla on ratsastuskokemusta takana mahtavat reilut pari vuotta. Kyllä, hyppäsin (lue;vaivalloisesti kampesin itseni) hevosen selkään elämäni ensimmäistä kertaa. (Meitäkin hulluja tätiratsastajia on, jotka alottaa vasta ’varttuneemmalla iällä’)
    Ja tietysti pelkäsin niin vietävästi – hevosta ja ratsastusta. Vaan kuten arvoisat blogin lukijat hyvin tiedätte, jokin himskutti tässä lajissa vaan ajaa väkisin sinne selkään aina uudestaan!
    Ja nyt tässä hissukseen pääsee siihen, että lihakset eivät enää kipeydy silkasta turhasta jännittämisestä vaan sitä mennään joskus pitkät pätkät raviakin ihan silleen hienosti (?) ja rennosti. Eikä yhtään kipeetä paikkaa missään päin edes seuraavana päivänä.
    Vaan sitten pitäis mennä (lue; haluan mennä) vielä enemmän ja paremmassa istunnassa jne, niin eikös tämä meikäläisen koneisto jo alakkin köhiä! Kun se ei väänny niin se ei väänny. Pää ymmärtää mitä pohjetta pitäis käyttää ja missä istuinluut pitäis olla ja olkapäätkin oikein ja kädet alhaalla ja jotenkin silleen, niin vartalo ei tottele. Jos ylävartalo olis jotenkin järjestyksessä niin jalat sojottaa eteen, tai rytmi on ihan hukassa jne. Ja jos paketti olis oikein niin sitten pettää yksinkertasesti kunto. Kai se on myönnettävä että koneistoni ei ole ihan niin hyvin rasvattu ja koordinoitu kuin pikkusen nuorempien.
    Vaan periksi ei anneta – pala palalta vaan eteenpäin! Tsemppiä ja tsemiä vaan. Kaikki ihanat onnistumiset ovat mahtavia, opettajan ja hevosen hieno palaute palkitsevaa. Aina tulen tunnilta hymy huulilla – tai siis suorastaan riemusta hirnuen – kun tämä vaan on niin ihhahhaa,ihanaa!
    Muuten, voipi olla että harmaat aivosoluni ovat vielä toistaiseksi välttyneet Altzheimerilta, mutta lihasmuistini ei! Viikon verran siellä säilyy noin kolmisenkymmentä prosenttia edellisen tunnin opeista. Vaan joulutauon jälkeen pitää alottaa taas ihan nollasta. Ensimmäiseen puoleen tuntiin ei mikään lähde mihinkään suuntaan – mutta lopputunti meneekin jo sitten paljon sutjakkaammin.

    Muuten olen sitä mieltä, että hauskaa pitää olla – niin mulla kun hevosellakin!
    Ei mulla muuta.

    • Mymind

      Voi kun ihanaa luettavaa :)! ”riemusta hirnuen” – sitä just – hyvää jatkoa sulle!

    • katjastahl

      kiitos <3

    • katjastahl

      Hyvä Riittaliisa! Go!

  4. Satulaan palannut

    Minäkin jään seuraamaan tätä(kin) aihetta mielenkiinnolla 🙂
    Olen satulaan parin vuosikymmenen tauon jälkeen palannut tä(h)tiratsastaja, ja lihaskunnon vaikutus istuntaan kiinnostaa kovasti. Itse mietin, että vatsalihastreeniä tarvitsen aiempaa enemmän ja lonkankoukistajat sekä pohkeet ovat kovin kireät…

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *