Kirja-arvio: Hiski Haukkala – Suuren pelin paluu

Maailman epävarmuus innostaa tekemään yksinkertaistettuja päätelmiä. Kysymys siitä, miten selvitä kriisien maailmasta on aiheellinen. Aina.

Vastauksia esittää professori Hiski Haukkalan Suuren pelin paluu (Otava, 2020, 263 s.)

Haukkala kirjoittaa tehneensä eräänlaisen välitilinpäätöksensä. Kirja tuo yhteen tutkimusta, ajattelua ja toimintaa yli kahdenkymmenen vuoden ajalta: näkemyksiä, joita on hiottu ulkoministeriössä käydyistä keskusteluista ja presidentin kansliassa kirjoitetuista muistioista.

Teoksessa esitetään kiitokset Suomen ulkopolitiikan kapealle kärjelle. Ja myös historialle, joka on meidät tähän asti saattanut. Lukijalle on lohdullista tietää, ettei uhkakuville kannata antaa suurempaa arvoa, mutta on hyvä tunnistaa vaaranpaikat.

Muutokset ovat nähtävissä: Olemme siirtymässä ”vallattomaan Eurooppaan”, jossa järjestystä ylläpitävät ja siihen ylipäätään edes pyrkivät toimijat alkavat olla vähissä.

-Perinteisesti järjestys on saanut alkunsa suurvalloista, Haukkala kirjoittaa.

EU voi olla tiensä päässä, Kiina vahvistuu ja Yhdysvallat punnitsee itse rooliaan. Ja Venäjä on naapurimme. Nato-jäsenyys voi pysyä optiona.

”Joka tapauksessa Suomella on edessään suhteellisen turvallisuuden aika. Kuluneen kolmen vuosikymmenen täydelliseen turvallisuuden tunteeseen ei ole paluuta millään aakkossopan yhdistelmällä.”

**

Koronan vuoksi Haukkala ei onnistunut jututtamaan kirjaansa varten kaikkia kaavailemiaan vanhemman polven raskaan sarjan ulko- ja turvallisuuspolitiikan ammattilaisia, mutta vaikka pyrkimys jäi kesken, lista muista käsikirjoitusta kommentoineista on joka tapauksessa vaikuttava. Lisäksi keskustelut vuosikymmeniä ulkopolitiikka tehneiden Jaakko Blombergin ja Jaakko Iloniemen kanssa onnistuivat. Haukkala muutti lennossa käsikirjoituksen valmisteluaan.

Presidentti Donald Trumpin vaalitappiota Haukkala ei ehtinyt kirjassaan käsitellä, mutta koronaviruksen vaikutus maailmaan tulee selkeästi esiin kuten myös se, että  Yhdysvaltain uusi itsekkyys ja kutistunut rooli on tullut jäädäkseen, eikä Trumpin poistuminen (aikanaan) vallasta tule maailman politiikan syviä pohjavirtauksia muuttamaan.

Edes eurooppalaisten suosikkiehdokkaan Joe Bidenin menestys syksyllä 2020 tuskin johtaisi muuhun kuin korkeintaan väliaikaiseen tyylin muutokseen, jolla nykytilanteessa toki voisi olla paljon merkitystä.”

Kirja ei ole tutkimus, mutta on kaikkien ulkopolitiikan virtauksista kiinnostuneille suomea osaaville erinomainen lukukokemus.

Suuret linjat voi opetella kirjoista. Käytännön työ on jotain ihan muuta. Erityisosaaminen pitää nippelitason asiat järjestyksessä.

Oma käsitykseni kansallisen ulkopolitiikan ymmärtämisestä perustuu muutamien arvostamieni ulkoministeriön virkamiesten kädestä pitäen antamaan oppiin. Virkamiehenä saamani kokemus oli sellainen, josta ammensin enemmän kuin kykenin vuosiin omaksumaan.

Ulkoministeriössä Haukkalan kirjaa luetaan varmasti tarkkaan

En epäile, etteikö Suomen ulkopolitiikkaa ohjattaisi käytettävissä olevan tiedon varassa.

Sisäpoliittinen päätöksenteko on erotettava kansainvälisen politiikan isosta kuvasta – suuresta pelistä. [ Sitten kun joka ainoa on kuollut, on suuri peli päättynyt, ei ennen. ]

Haukkala remontoisi ulkoministeriötä – määrätietoisesti

Suomen ulkoministeriö vaatisi Haukkalan mukaan vision terävöittämistä, jossa Suomen oman ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kehittämisen ja puolustamisen pitäisi saada aiempaa vahvempi rooli.

On todennäköistä, että kriiseiltä ei voida täysin välttyä, ja että joka tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää varjelu ja suojautuminen.

Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä.

Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita ja jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katkomista kirveillä.”

Mielenkiintoista on se, miten Haukkala määrittelee ulkoministeriön tehtävät maailmassa, jossa vaikutusvaltaiset jakavat maailmaa omien etujensa mukaan. Pienemmästä suurempaan.

Haukkala näkee, että EU:n oma toimintakyky alkaa olla kyseenalainen.

Hieman kärjistäen voi sanoa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan delegoinnin aika eurooppalaiselle tasolle on tullut päätökseen.

Meidän on syytä varautua myös pahimpaan vaihtoehtoon: vallattomaan, taantuvaan ja pirstoutuvaan Eurooppaan, jossa Suomi joutuisi yhä enemmän nojaamaan omiin voimiinsa ja sopeutumaan eteen tuleviin tilanteisiin.

Paljon kuitenkin riippuu siitä, minkälaisen prosessin myötä tähän päädyttäisiin.

“Jos EU romahtaa paukahtaen esimerkiksi äkillisen finanssikriisin myötä, voi jälki olla erittäin kaoottista ja rumaa, jopa väkivaltaista. Mutta jos se hiipuu pois kitisten, on mahdollista, että edessä on hitaasti fragmentoituvan mutta samaan aikaan uudella tavalla alialueellisesti osittain yhdessä pysyvän Euroopan aika. Tämä jättäisi myös Suomelle enemmän aikaa ja tilaa sovittaa omaa asemaansa muuttuvaan maailmaan ja tehdä sitä osin yhteistyössä muiden, saman mielisten kansakuntien kanssa.”

Haukkala arvioi, että EU-aikana Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa suuri osa sen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asialistasta ja keskeisistä syötteistä tulee EU:n kautta ja sen piiristä.

Tämä on luonnollinen seuraus ulkopolitiikkamme eurooppalaistumisesta.

“Aiempaa Suomi-keskeisemmän painotuksen ei tarvitse tarkoittaa lyhytnäköistä itsekkyyttä. Jo Snellmanin ajoista on ollut selvää, että kansallisten pyrkimysten menestys on riippuvainen siitä, miten hyvin ne ovat sopusoinnussa ihmiskunnan yhteisten intressien kanssa.”

Vastakin ulkopoliittisten tavoitteiden luettelossa on ensisijalla itsesäilytys, maan fyysisen koskemattomuuden varjelu ja kansankokonaisuuden säilyttäminen.

Kysymystä EU:n perimmäisestä tarkoituksesta on tuskin mahdollista ratkaista ylätasolla, vaan se elää ja muuttuu tapahtumien mukana.

Historia kasvattaa kansaa

Maailmanpolitiikan ymmärtämisen mahdollistaa laaja lukeneisuus. Haukkalan Suomi on itsenäinen ja tunnustaa tosiasiat.

Suomi on luontaisesti avautumassa, ja jos maailma vain jatkaa avoinna pysymistä, on Suomen oma etu pysyä kehityksessä mukana.

”Olen vakuuttunut, että omilla järkevillä toimillaan yhdessä läheisten kumppaniensa kanssa Suomi kykenee myös jatkossa huolehtimaan turvallisuudestaan ja kansainvälisestä asemastaan ja jopa vahvistamaan niitä.

Olemme luonnollisesti kasvaneet historiamme kanssa.

Haukkala katsoo, että historiaa tajuamaton ihminen ymmärtää huonosti nykyhetkeään ja edessä olevia valintojaan, asioiden syitä ja seurauksia.  Sen sijaan historiaa tuntevan on mahdollista myös välttyä pyörän keksimiseltä uudelleen tai aiempien sukupolvien virheiden toistamiselta.

Samalla pitää Haukkalan mukaan vastustaa sitä, että Venäjä vetäisi meidät takaisin vanhaan puolueettomuuden poteroon.

Aivan kaikkea ei ole pakko eikä järkevääkään oppia kantapään kautta.

”Menneisyys ei kuitenkaan ole helposti avautuvien historiallisten oppien tai etenkään politiikan reseptien varasto, vaan menneisyyden oppien hahmottaminen vaatii tuekseen nykypäivästä kumpuavaa tulkintaa.”

Suomi ensin

Kirjoittaja on lukenut ja tutkinut presidentti Mauno Koiviston ajattelua. Haukkalaa viehättää ensinnäkin ajatus siitä, että Suomen omien etujen puolustaminen voi olla arvokas ja jopa moraalisesti oikea toimi.

Sallimme omien etujen puolustamisen muille – jopa Ruotsin toiminta talvisodassa on saanut meiltä synninpäästön – mutta itsellemme emme tunnu samaa suovan.”

Toiseksi Haukkala kiinnittää huomiota siihen, että pelkkä moraalinen kanta on samalla myös tosiasiallisesti velvoittava ja edellyttää tilanteen niin vaatiessa sitoutumista julkituotuun toimintalinjaan.

Sanatkin ovat tekoja ja usein edeltävät, ennakoivat ja jopa edellyttävät niitä.

Tunnen piston sydämessäni.

En voi välttyä ajattelemasta, että Venäjän sisäistä tilannetta kommentoidessani omiin teksteihini on varmasti livahtanut ainakin sosiaalisessa mediassa turhan kevyesti paheksuntaa ja toiveita realismin sijaan.

Saattaisi luulla, että olisi hyvinkin yksinkertaista elää ja antaa toisten elää, jokaisen tulla autuaaksi omalla tavallaan. Näin kirjoitti aikoinaan suurlähettiläs Joel Toivola, pohtiessaan ulkopolitiikkaa 1960-luvulla. Toivola oli suurlähettiläänä muun muassa Kiinassa.

Toiveiden ja todellisuuden välissä on kuitenkin kansainvälinen politiikka, joka koostuu suvereenien valtioiden ulkopoliittisten tavoitteiden muodostamasta monimutkaisesta kudoksesta.

Suomen profiili pitää Haukkalan mielestä ankkuroida ihmiskunnan yhteisiin haasteisiin ja uhkiin, mutta kokoamme ja kykyjämme vastaavalla tavalla.

Suuren, maailmaa syleilevän retoriikan sijaan tarvitaan konkreettisia tekoja ja panostuksia oikeaksi katsomiemme asioiden edistämiseksi.

Kylmän sodan varjo

Joitakin näkökulmia ulkopolitiikkaan löytyy jo antiikin historiasta. Näistä ammentaa ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Omassa kirjahyllyssäni olevista teoksista löydän tarvittaessa perusasioita ulkopolitiikan hoidosta. Vanhoilla viisauksilla on yleensä pärjännyt.

Lähimpänä on kuitenkin kylmä sota, jonka kiemuroista ovat monet kertoneet kiinnostavasti.

Haukkala laskeskelee, että Eurooppa on ollut maailmanpolitiikan keskus viimeisen viidensadan vuoden ajan. Nyt tämä rooli on siirtynyt Euroopasta ja Atlantilta Aasiaan ja Tyynellemerelle. Samalla historian keskeisistä toimijoista on tullut näyttämö, jolla muut vuorostaan toimivat. Osin kehitys on vääjäämätön.

“Edes 2020-luvulla valtion tai unionin vaikutusvalta ei riipu yksinomaan sen edustamista näkökannoista. arvoista tai periaatteista, vaan se vaatii myös materiaalisia valtatekijöitä ja päättäväistä toimijuutta tuekseen. Eurooppalaisten osa on jo pitkään ollut menettää suhteellista painoarvoaan. Euroopan osuus maailman väestöstä ja taloudesta jatkaa myös tulevaisuudessa laskuaan, ja samoin käy sen vaikutusvallalle.”

Maailmaa johtanutta supervaltaa, Yhdysvaltoja ei voida vielä pitkään aikaan syrjäyttää, mutta paljon on jo tapahtunut.

Yhdysvaltain johtoasema ei ole ollut pakkovaltaa, vaikka senkään käyttämistä ei tarvittaessa ole aristeltu. Yhdysvaltain johtamalle järjestykselle on ollut ominaista avoimuus ja sääntöpohjaisuus.

Yhdysvallat oli 1990- ja 2000-luvuilla voimansa tunnossa ja pyrki legitimoimaan arvonsa ja käytäntönsä ainoaksi sopivaksi malliksi koko maailmalle: jos et ollut mukana, olit lähestulkoon koko kansainvälisen yhteisön ulkopuolella.

Kuvaavaa on, että harvat Yhdysvaltoja avoimesti uhmanneet maat leimattiin ”roistovaltioiksi”. Suuressa osassa maailmaa Yhdysvaltain rooli oli kuitenkin tervetullut.

Kirjahyllyssäni on Keijo Korhosen teos Goljatit. Siinä kirjoittaja, Urho Kekkosen kausien lopulla ulkoministerinä ollut Korhonen siteerasi George F. Kennania, joka pohti 96 vuoden ikään ehdittyään elämänsä kokemuksia:

“En tiedä mitään syytä miksi olettaisin että ‘demokratia´, sellaisena kuin se on Länsi-Euroopassa ja USA:ssa, on välttämättä tai edes oletettavasti koko ihmiskunnan vääjäämätön kohtalo.” 

Kennan huomauttaa, että emme ole vieraiden kulttuurijärjestelmien valvojia, joten olisi parasta jättää ne omaan huomaansa.

“Ja niin oikeilta kuin ihmisen perusoikeudet meistä tuntuvatkin, niiden toteutumisodotuksiin pitäisi suhtautua aimo isolla realismin annoksella.”

Silti sanon varmuudella, ettei naapurimaamme Venäjän itsekkyydestä ei ole edelleenkään mitään epäselvyyttä.

Eikä muuhun näytä uskovan Haukkalakaan.

Näyttää myös siltä, että EU on osoittautumassa hyvän sään organisaatioksi, jonka menestys on ollut riippuvainen Yhdysvaltain liberaalista hegemoniasta.

Koronavirus avaa pakkaa

Sopu Euroopan järjestyksen perusteista on jo pitkään ollut kadoksissa eikä tilannetta helpota se, että järjestyksen perinteinen takaaja Yhdysvallat on suurelta osin jo nyt pois vastuustaan.

“Trumpin aikana Yhdysvalloista on tullut Eurooppaa repivä tekijä. Viimeistään koronaviruspandemia on osoittanut, että ainakaan Trumpin Yhdysvallat ei ole Euroopan yhtenäisyyttä tukeva voima.

Yhdysvaltain rooli on muuttumassa, ja EU:n pitää joko kyetä omaehtoisempaan etenemiseen tai taantua ja jopa sortua sitä uhkaavien voimien puristuksessa.

Euroopasta on tulossa ratkaisujen sijaan osa ongelmaa

Haukkala tylyttää Ranskaa, joka on presidentti Emmanuel Macronin aikana pyrkinyt ottamaan johtoroolia mutta on tehnyt sen kömpelösti ja taitamattomasti.

“Macron on loputtomine aloitteineen ja suurine puheineen jäänyt ilmaan huitojaksi, johtajaksi vailla seuraajia. Paradoksaalista on, että diplomatian syntysijana pidetty Ranska ei ole sitouttanut etukäteen muita EU-kumppaneita avaustensa edistämiseen.

Usein jopa Ranskan hallitus on saanut lukea presidenttinsä aivoituksista lehtien palstoilta. Kyse on kuitenkin Ranskan eduista.

Silti Macron on korvaamaton EU:n esitaistelija, sillä tällä hetkellä hän on Euroopan suurista johtajista lähestulkoon ainoa, joka muistuttaa eurooppalaisia yhteisten rakenteiden korvaamattomuudesta. Jos Ranskan johtoon joskus nousee äärikansallinen presidentti, viimeistään silloin Macronin arvon huomaavat kaikki.”

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Tunnen töitteni vuoksi kiinnostusta 1800-luvun suuren pelin kohteena olleeseen maailmaan. Venäjän suhde entiseen Neuvostoliittoon sen enempää kuin tsaarin Venäjäänkään ei ole yksiselitteinen.

Keski-Aasia lasketaan Moskovassa omaan etupiiriin, eikä alueen yksinvaltiailla ole ollut tarvetta olla tunnustamatta historiallisia tosiseikkoja.

Venäjän suhtautuminen eurooppalaisten arvojen vakiinnuttamiseen entisen Neuvostoliiton alueella on kuitenkin selkeä.

Haukkala muistuttaa, että EU:n ja Venäjän väliin jääneen naapuruston integroituminen läntiseen Eurooppaan alkoi näyttää kilpailevalta geopoliittiselta projektilta, jonka avulla EU haurastuttaa Venäjän perinteisiä vaikutuskanavia ja jalan sijaa alueella.

Kansalaisyhteiskunnan tukeminen ei nykyisin tule kuulonkaan.

“Kreml on kuitenkin tulkinnut nämä toimet tuomittavaksi sisäisiin asioihinsa sekaantumiseksi. Venäjän nykyjohdon silmissä arvopohjainen integraatio EU:n kanssa on itse asiassa pitkäkestoinen ja laajapohjainen hybridioperaatio, joka pyrkii haastamaan Venäjän nykyisen yhteiskuntajärjestelmän. “

EU kehittänyt suuren joukon erilaisia instrumentteja, joihin on kuulunut myös laajapohjainen toiminta Venäjän ja myös itäisen Euroopan muiden maiden kansalaisyhteiskuntien avautumisen tukemiseksi.

“Ongelmaksi on muodostunut, että tämä läntinen, sinänsä hyvää tarkoittanut toimintamalli on alkanut uhata sekä Venäjän johdon että sen havitteleman kansainvälisen roolin tulevaisuutta. Länsi on katsonut avustavansa Venäjää liberaalin demokratian juurruttamisessa ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisessa.”

Haukkala kärjistää ja arvioi, että kansainvälispoliittinen tilanne ja etenkin Yhdysvaltain ja EU:n kasvava sisäinen hajanaisuus tarjoavat Venäjälle mahdollisuuden.

Se kykenee käyttämään hyväkseen ja syventämään jakolinjoja informaatio-, kyber ja muiden vaikutuskanavien avulla.

“Olemme itse kaivaneet kuopan, jonka reunalla Venäjä meitä nyt sysii. Venäjän käyttöönsä ottama työkalupakki ei kuitenkaan ole uusi tai tavaton. ´Hybridisodankäynnin´ aikaansaama hämmennys on osoitus siitä, että opit sodankäynnistä on säilytettyjä ja palautettu kunniaan Venäjällä.”

Haukkala muistuttaa, että on syytä mieltää Venäjän toiminnan perimmäinen opportunismi. Jo professori Osmo Jussila esitti, että Venäjän maine historiansa aikana alituisesti laajentumaan pyrkineenä maana pitää kyllä paikkansa mutta peittää samalla merkittävän tekijän: Venäjä ei ole juuri koskaan edennyt aggressiivisesti hyökäten vaan ensi sijassa heikkoja tai jopa hajoamassa olevia naapureitaan vallaten.

Haukkala ei pidä Venäjän Suomelle muodostamaa vaaraa yhtä merkittävänä – eksistentiaalisena. Uhka on todennäköisesti myös hallittavissa kohtuullisin mutta määrätietoisin panostuksin.

Suomi on suvereeni valtio ja voi tehdä omat ratkaisunsa Venäjästä välittämättä.

Tätä Haukkalan mukaan toistavat myös venäläiset, jotka muistavat lisätä, että he vetäisivät tästä kyllä omat johtopäätöksensä.

Nato-jäsenyyden haikailijoille kirjoittaja toteaa, että Venäjään liittyvä vaarapotentiaali on laajan spektrin mukainen, ja olisi erhe ajatella, että turvallisuusongelma hoituisi jäsenyydellä puolustusliitossa.

Kovat sotilaalliset turvatakuut eivät varjele Haukkalan mielestä niiltä lukuisilta keinoilta, joilla turvallisuuttamme ja etenkin turvallisuuden tunnettamme on mahdollista horjuttaa.

Järkevä toiminta vaatii monisyistä Venäjä-analyysia, suhteen pitkäjänteistä kehittämistä ja määrätietoista ongelmallisilta ja jopa vaarallisilta tekijöiltä suojautumista. Näissä toimissa lähestulkoon kaikilla suomalaisilla voi olla toimijuutta. Kysymys kuuluukin, onko meillä tähän valmiutta, viisautta ja osaamista ja löytyykö jatkossa myös rajan toiselta puolelta maidemme välistä peruslogiikkaa ymmärtäviä ja yhteistyöstä ja siten suhteen ylläpitämisestä kiinnostuneita tahoja.”

Oire maailman moninapaistumisesta

Jo 1990-luvun lopulla Venäjällä alettiin puhua tilanteesta, jossa Yhdysvaltain ja lännen ylivertainen asema alkaisi tasapainottua muiden, ei-läntisten valtakeskusten nousun myötä. Tämän kehityksen tukeminen ja Venäjän oman paikan varmistaminen keskeisten suurvaltojen joukossa muodostuivat Moskovan ohjenuoraksi.

Presidentti Vladimir Putinin onni oli Haukkalan mukaan se, että hän saattoi pitkään esiintyä miehenä, jonka johdolla ja samalla luonnollisesti ansiosta venäläiset pääsivät vihdoinkin nauttimaan talouskasvun hedelmistä.

Saattaa olla, että hän itsekin alkoi uskoa omiin, ihmeitä tekeviin kykyihinsä.”

Yhdysvaltain suurstrategian osin jopa ääneen sanotuksi tavoitteeksi tulikin estää sen asemaa uhkaavan vertaiskilpailijan ilmaantuminen.

Kiinan nousuun liittyvä debatti Yhdysvalloissa kiertyy juuri tämän tavoitteen kriisiytymisen ympärille.

Viime kädessä kyse on Kiinan ja Venäjän vaatimuksista ottaa niiden intressit paremmin huomioon.

Kiina vaurastuu ja varustautuu

Kiina seuraa Yhdysvaltain jalanjäljissä varmistaakseen oman vaurautensa ja turvallisuutensa.

Haukkalan mielestä Kiinan aggressiiviseksi koettu politiikka vaikkapa Etelä-Kiinan merellä voidaan nähdä ainakin osin puolustuksellisessa valossa. (Linkki kuvassa esiteltyyn Ylen juttuun.)

Professori arvioi olevan selvää, että Kiina on toiminut alueella vähintäänkin taitamattomasti ja myös kansainvälisen oikeuden vastaisesti.

Samalla sillä voi olla puolustuksellisia syitä aggressiiviseen toimintaansa. Jos alueen turvallisuusdynamiikkaa katsoo Beijingistä käsin, Kiina on Itä-Aasiassa eräänlaisessa pussinperässä, jonka suuaukkoja Yhdysvallat liittolaisineen hallitsee. Tämä tekee Kiinan riippuvaiseksi Yhdysvaltain hyväntahtoisuudesta.”

Kiinasta on kuitenkin alkanut muodostua Yhdysvaltain pelkäämä vertaiskilpailija.

Se ei ole pyrkimyksissään yksin, sillä myös Venäjä on kehittänyt sotilaallisia suorituskykyjä, joilla se kykenee haastamaan Yhdysvallat alueellisesti.

”Venäjän sotilasdoktriinissa informaation käyttö aseena saa kuvasti lisää painoarvoa ja se nähdään elimellisenä osana modernia sodankäyntiä. Informaatio nähdään välineenä, jolla vaikutetaan vastustajan tilannekuvaan ja päätöksentekoon mutta myös koko yhteiskuntaan. Tavoitteena on tilanne, jossa voidaan saavuttaa suuriakin päämääriä ilman merkittävää verenvuodatusta. Pyrkimyksenä on luoda informaatio- ja psykologisen vaikuttamisen avulla asetelma, jossa vastustaja ei kykene vastarintaan tai tekee itse omilla erheellisillä valinnoillaan oman puolustautumisensa tyhjäksi.”

Odotettavissa – uusi kylmä sota

Yhdysvaltain vuoden 2018 puolustusstrategia toteaa, kuinka sen vuosikymmeniä kestänyt kiistämätön sotilaallinen ylivertaisuus on päättynyt. Aiemmin Yhdysvallat kykeni halutessaan toimimaan varsin vapaasti lähes kaikkialla maailmassa.

Nyt menestyksen näköalan tarjoaa vain historiallinen analogia eli kylmä sota. Maailmapolittiinen asetelma, jonka USA onnistui voittamaan.

Marx totesi aikoinaan, että historia kyllä toistuu mutta ei samalla tavalla: ensimmäisellä kerralla kyseessä on murhenäytelmä, toisella farssi. Yhdysvallat on lähtenyt innolla vyöttämään itseään uuteen kisaan Kiinaa vastaan mutta tekee sen tilanteessa, joka on perin juurin toisenlainen kuin aiemmin.”

Haukkala osoittaa kirjassaan, että Yhdysvallat on tullut haastetuksi kaikissa toimintaympäristöissä, niin maalla, merellä, ilmassa, avaruudessa kuin kyberavaruudessakin.

Yhdysvallat onkin alkanut panostaa sotilaallisiin kykyihinsä, mutta muuttunut tilanne vaatii rahan ja uuden teknologian ohella myös kykyä aivan uudenlaiseen strategiseen ajatteluun.

Muutokset vaativat aikaa, eikä niiden onnistumisesta ole takeita, sillä myös Kiina ja Venäjä panostavat voimakkaasti pysyäkseen Yhdysvaltain kannoilla ja jopa rientääkseen sen edelle.

**

Ulkopoliittinen instituutti: Suuren pelin paluu -kirjan julkaisutilaisuus

Maanpuolustus: Strateginen paralyysi kätkee alleen toimijuuden voiman

Suomen Kuvalehti: Suurvaltapolitiikan pyörteissä – Suuren pelin paluu kuvaa suurvaltapolitiikan mullistusta ja myös Suomen asemaa

puheenaiheet kirjallisuus
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.