Kirja-arvio: Phillipp Ther – Euroopan historia vuodesta 1989
Vaurastuminen vaatii kasvua. Onko hokema enää ajankohtainen? Samaan aikaan kun autoritaarinen johtajuus on vahvoilla, nuoremmat sukupolvet vaativat ympäristötekoja. Kolme vuosikymmentä sitten sosialismin nimiin vannominen katosi Euroopassa valtavirrasta. Osa eurooppalaisista uskoi aikansa EU:n ”konsultteja”, kunnes suuntaa ollaan taas kääntämässä. Monien mielestä on palattava populismin vauhdittamana isänmaalliselle polulle.
Wienin yliopiston historian professori Phillipp Ther on kirjoittanut kiinnostavan teoksen: Euroopan historia vuodesta 1989 – Uusi talousjärjestys (Suomentanut Päivi Malinen. Vastapaino, Tampere 2019. 440 s.) Kirja on enemmän kuin raapaisu maanosamme kehitykseen. Kiintopisteenä on sen viimeisin tunnettu vallankumous vuonna 1989. (Vuonna 2014 julkaistu alkuteos: Die neue Ordnung aufdem alien Kontinent: eine Geschichte des neoliberalen Europa.)
Historialla ei ole alkua eikä loppua, mutta murroskohdat ovat paitsi helppoja muistaa, myös käännekohtia eletyn hahmottamiseen. Isoistakin muutoksista on selvitty rahalla ja aseilla. Käsillämme voi hyvinkin olla uusi vaihe, jonka ennusmerkkejä tulkitaan jo monin tavoin.
Uusliberalismin koekenttänä olleen itäisen Keski-Euroopan kehitys on vaikuttanut paitsi kylmän sodan jälkeen muotoutuneen Euroopan nopeaan kasvuun, myös käsityksiimme maailman taloudesta. Suuren muutoksen – uusliberalismin aika, on päättymässä.
Therin kirjan alkuteos on muutaman vuoden takaa, mutta omaa lukemiskokemustani viive ei hiertänyt yhtään, varsinkin kun kirjan loppusanoissa on otettu huomioon niin Brexit kuin Donald Trump. Suomennos on tarkkaa ja historioitsijan vastaukset hänen itselleen esittämiinsä kysymyksiin selkeitä.
Menikö jotain pieleen? Kommunismi jätti perinnökseen epäluottamuksen ulkomaalaisia kohtaan. Bryssel näyttäytyy uutena Moskovana. Kun konserneja ja pankkeja vastaan ei pystytä hyökkäämään, kohteeksi ovat joutuneet maahanmuuttajat.
Therin mielestä ”Euroopan unioni on oikeassa korostaessaan kansalaisten liikkumisvapauden tärkeyttä. Jos siitä luovutaan, vapaa liikkuvuus voi jonakin päivänä olla historiaa myös kaupan ja pääoman aloilla. ”
**
Professori Philipp Therin Studium Generale luento: Interview with Philipp Ther by Ferenc Laczó for Studium Generale Maastricht
Historian tutkija pitää kirkkaana mielessään sen, että prosessin alkupisteen määrityksen lisäksi historian jaksottelussa joutuu aina pohtimaan, milloin mikin historian kausi päättyy.
Muutosprosessin osalta loppupistettä ei voi määrittää tarkasti, sillä poliittisten järjestelmien ja entisten suunnitelmatalouksien muutos jatkuu yhä.
Toisaalta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jonkin yksittäisen vuoden voisi määrittää muutosprosessin päätepisteeksi.
”Berliinin muurin murruttua vuonna 1989 uusberalismi vyöryi Itä-Eurooppaan. Entisten sosialistimaiden vastavalitut päättäjät toteuttivat valtavia talousuudistuksia ja käynnistivät lähentymisen Euroopan unionin kanssa. He omaksuivat EU-mailta tiukan budjettikurin ja julkisen sektorin supistamisen. Uusliberalismi merkitsee myös yhteiskuntapoliittista kantaa. Se lisää eriarvoisuutta ja antaa sille oikeutuksen. Uusliberalismi saa voimansa sitä ylläpitävistä ja levittävistä instituutioista. Vasemmistolaisen vaihtoehdon puutteessa se on vähitellen vakiintunut vallitsevaksi ideologiaksi.”
Euroopan unioni vahvisti Kööpenhaminan huippukokouksessa vuonna 2002, että kahdeksan itäisen Keski-Euroopan valtiota – Viro, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki ja Unkari – olivat toteuttaneet menestyksekkään tai lupaavan muutoksen kohti demokratiaa ja markkinataloutta. Niistä tuli suunnitellusti unionin uusia jäsenvaltioita vuonna 2004, ja vuonna 2007 myös Romania ja Bulgaria liittyivät EU:hun.
Uudet EU:n jäsenvaltiot saattoivat kehittyä taloudellisesti ja poliittisesti myös siitä syystä, että ne koko EU:n tavoin hyötyivät kylmän sodan päättymisen jälkeisestä ”rauhasta”.
Neuvostoliitto hajosi, Itä-Eurooppa lähti tielleen
Luen Therin kirjaa voimakkaasti eläytyen ja sijoittaen itseni mukaan tapahtumiin. Kuinka vähän olikaan mahdollista ymmärtää, ja kuinka samanlainen onkaan sukupolvikokemuksemme.
Itselleni käänteentekevä kokemus oli Neuvostoliiton hajoaminen. Niin henkisesti kuin taloudellisesti. Tämä on luontevaa, koska alle 30-vuotiaana olin kiinnostunut tulevaisuudestani.
Monen muun lailla ajattelin, että pääasia oli vapauttaa ihmiset, kun he kerran niin kovin halusivat sosialismistaan eroon; oli ihan oikein, että he saivat päättää itse.
Turistina Unkarissa tajusin jo 1980-luvulla jotain liikahtelevan, mutta vasta Berliinin muurin murtuminen räjäytti tajunnan.
[Keskelle berliiniläiskatua pystytetty muuri kuvasi hyvin lännen ja idän suhteita]
Myös Ther muistelee vaikuttuneensa matkustaessaan perheensä kanssa Unkarissa.
Johdannossaan Ther kirjoittaa, kuinka hän näki nuorena, että Budapestissä jo leirintäalueelle pääsy oli kahden järjestelmän näytös. Nuotiotulilla mies sai tuta eräänlaisen kansainvälisen talouden intensiivikurssin: itävaluutta, länsivaluutta, ulkomaiden rahayksiköt, vienti, tuonti, ulkomaanvelka, valuuttavarannon niukkuus, pakollinen rahanvaihto, virallinen vaihtokurssi ja – tavallaan harmaaseen talouteen kuuluvina – epävirallinen vaihtokurssi ja musta pörssi.
”Kahden jonon systeemin ilmeinen epäoikeudenmukaisuus ja niiden vihaiset katseet, jotka joutuivat seisomaan itsensä puuduksiin ja pahimmassa tapauksessa nukkumaan autossa, eivät jättäneet minua rauhaan.”
Samaan aikaan toisaalla minä seurasin kehitystä Neuvostoliitossa. Edelleenkään ei ole mitään vaikeuksia huomata, että vanhan järjestyksen murtuminen on ollut pitkä prosessi, joka jatkuu ja näkyy.
Sydän-Euroopan maista suomalaiset ovat seuranneet – ei vähiten kielisukulaisuuden, todellisen ja kuvitellun yhteyden vuoksi Unkaria, läheisemmin kuin monia muita itäisen Keski-Euroopan maita.
Tällaista taustaa kaipaa selventämään omaa aikaamme: Unkarin Viktor Orbanin ja Venäjän Vladimir Putinin lähentyminen vaikuttaa luontevalta.
Putin nostettiin valtaan 20 vuotta sitten. Hän pysyy Venäjän toimitusjohtajana tuella, joka on saatu näyttämään kansan valinnalta. Venäjän demokratiakokeilu kesti muutamia vuosia 1990-luvulla; Unkarissa Orbanin asema on vahvistunut edellisten 10 vuoden aikana finanssialan murroksen jälkeen.
Uusi Eurooppa näyttää jälleen repeävän. Ehkä Putinin ja Orbanin on helppo päästä keskenään sopimukseen myös siksi, että poliitikkoina heillä on paljon yhteistä.
Molemmilla on autoritaarisia taipumuksia. Toki Ther muistaa, että näitä Putin on kyllä enemmän kuin riittävästi osoittanutkin.
”Molemmat myös turvautuvat emotionaalisesti latautuneeseen kansalliseen retoriikkaan ja viittaavat usein kansakuntiensa suuruuteen ja traumoihin, esimerkiksi että Neuvostoliiton hajoaminen on eräänlainen Venäjän Trianon (Unkari menetti Trianonin rauhansopimuksen nojalla vuonna 1920 kaksi kolmannesta alueestaan). Lisäksi Putin ja Orban esiintyvät mielellään määrätietoisen maskuliinisesti. Se yhtäläisyyksistä – Unkarin tapauksessa vastaavanlainen aggressiivinen politiikka naapurivaltioita kohtaan tuskin on kuviteltavissa eikä Naton puitteissa olisi mahdollistakaan. ”
Toistaiseksi on vaikea sanoa, kuinka autoritaariset johtajat pärjäävät ja mikä on populistien rooli. Vai ovatko ne yhteneväisiä?
Eivätkö Putin ja Orban ole myös populisteja?
Nyt Eurooppa näyttää jälleen repeävän. Populismi on merkityksistä tyhjä ei-ideologia, jonka ainoa varsinainen sisältö on sen muoto: jako “meihin” ja “muihin”. Populismi kumpuaa mahdollisuudesta määritellä uudelleen kansaa sekä luoda uudenlaisia vastakkainasetteluja, kuten tutkijat Emilia Palonen ja Tuija Saresma kirjoittivat artikkelissaan teoksessa Vapiseva Eurooppa, Vastapaino 2019.
Tutkimus selvittänee Therin mukaan aikanaan sen, miehittikö Putin Krimin siksi, ettei yleinen mielipide Venäjällä tukenut Krimin jäämistä vuonna 1991 osaksi Ukrainaa.
(Video on Turkin valtiollisen uutiskanavan tuotantoa.)
Ther kiinnittää huomiota myös siihen, että edelleen puhutaan ’separatisteista”, vaikka Venäjän kansalaiset ja tiedustelupalvelun työntekijät ovat hallitsevassa asemassa varsinkin miehitettyjen alueiden johdossa, minkä takia pitäisi oikeastaan puhua ”interventionisteista”.
(Lähihistorialta puuttuu vielä sanastoa tällaisten uuden hybridisodankäynnin toimijoiden kuvaamiseksi. Ukrainan hallituksen käyttämä ”terroristit” on liian epätäsmällinen ja ylimalkainen.)
Vaarallinen oikeistonationalismin renessanssi
Euroopan unionilla on voimakkaita vastustajia. Se ei ole mikään ihme: sen virkamieskunta on kieltämättä kasvotonta eikä valitus siitä, ettei EU:lla ole edes puhelinnumeroa, ole aivan turha. Lisäksi virkamiesarmeija päättää milloin mistäkin – ”väärin”. Sosialidemokraatit ja liberaalit ovat joutuneet antamaan tilaa populismille.
Ther arvioi, että Emmanuel Macronin voitettua Ranskan presidentinvaalin näytti jonkin aikaa siltä kuin liberaalit voimat valtaisivat jälleen alaa Euroopassa. Mutta pian Italian uudistusmielisen sosiaalidemokratian häviö vasemmistopopulisteille ja oikeistonationalisteille teki asiasta uudelleen kyseenalaisen.
Keskeinen kysymys on talouselämän suhde politiikkaan.
”Sanon tämän ennen kaikkea saksalaisten yritysten suuntaan, jotka jatkavat investoimista Orbanin Unkariin kuin mitään ei olisi tapahtunut. George Sorosin illiberaali ja lisäksi antisemitistinen leimaaminen arkkikapitalistiksi ja laittoman maahanmuuton vauhdittajaksi oli samanlainen tabun rikkominen kuin menettely Central European University –yliopistoa vastaan. Siinä loukattiin myös investointisuojaa, mihin muiden keskikokoisten yritysten olisi syytä kiinnittää huomiota.”
Brexit on seurausta kansan väärinarvioinnista
Vallastaan vaaleissa joulukuussa kamppaileva brittipääministeri Boris Johnsson sekä viraltapanosyytteiden varjossa johtava Trump kaikkine ”egoiluineen” tekevät uutisten seuraamisesta yhtä jatkuvaa tositelevisiota – nolojen temppujen naureskelua.
Populismille tuntuu olevan luontevaa luopua oikeassa olemisen pakosta. Oikeaa ja väärää ei tarvitse sen jälkeen miettiä. Riittää kun on oma maailmanselitys: olkoot kuinka musta-valkoinen tahansa.
Ajankohtaisuutensa vuoksi nostan esiin Therin kirjan loppusanojen arvion muun muassa siitä, että ”paradoksisesti brexitin kannattajat alemmissa yhteiskuntaluokissa joutuvat kärsimään Ison-Britannian EU-jäsenyyden päättymisestä eniten. Maan hallituksella ei ole sellaisia varoja, joilla korvattaisiin EU:n aluetuki ja muut ohjelmat. Sitä paitsi maahan muuttaneet EU-kansalaiset maksavat olennaisesti enemmän brittiläisen hyvinvointivaltion kassaan kuin rasittavat sitä.”
Britanniassa maahanmuuton väheneminen ja paluumuutto kasvavat ja sen seurauksena yhteiskunta ikääntyy nopeammin, mikä vaikeuttaa entisestään muutenkin heikentyneen hyvinvointivaltion säilyttämistä nykytasolla. Alhaisemmat verot tuskin houkuttelevat sijoittajia.
Ther puntaroi, ettei hyötyjiä ole ainakaan maan alempi keskiluokka, niin kuin se ei näytä olevan Yhdysvalloissakaan, vaikka Trumpin ”yllätysvalinta” perustui ennen kaikkea hänen menestykseensä Yhdysvaltojen koillisosan ruostevyöhykkeellä, joka vastaa tavallaan Keski- ja Pohjois-Englantia.
”Teollisuuslaitosten lakkauttaminen Yhdysvalloissa ei johdu yksin uusliberaalista talouspolitiikasta enempää kuin Isossa-Britanniassakaan. Kuitenkin ulkomaankaupan vapauttaminen, kiristynyt kansainvälinen kilpailu ja tuotannon siirrot muihin Nafta-maihin (Kanadaan tai Meksikoon) ja Kiinaan johtivat ”vanhojen” teollisuusalueiden katastrofaaliseen taantumiseen itärannikolla ja Suurten järvien ympäristössä (teollisuuden vanhaksi leimaaminen oli osa ongelmaa sekä jälkikommunistisessa Euroopassa että lännessä).”
Pohjois-Englannin tapaan myös Yhdysvalloissa jotkin suurkaupungit, esimerkiksi Pittsburgh ja Cleveland, onnistuivat omin voimin luomaan aiempaa laajemman tai uuden elinkeinoperustan.
Therin optimismi perustuu siihen, että sijaintipaikkaan liittyvät tekijät, kuten hyvät yliopistot ja siten epäsuorasti julkinen rahoitus ja asema kehityskeskuksena, edistivät elinkeinojen uudelleen löytämistä molemmin puolin Atlanttia.
Hyvinvointia talouskasvun avulla
Yhdysvallat saavutti 1980-luvun alun taantuman jälkeen suuremman talouskasvun kuin Euroopan yhteisön ydinjäsenvaltiot, joissa hyvinvointivaltion periaatteet vaikuttivat vielä enemmän.
Tähän oli Therin mielestä monenlaisia syitä. Reaganin kiivas varustelupolitiikka toimi kuin elvytysohjelma (mikä ei oikeastaan ollut hänen talouspoliittisten neuvonantajiensa oppien mukaista), ja digitaalinen vallankumous sai aikaan uutta kasvua.
Tutkija arvioi, että lisäksi oli nähtävissä tilastovaikutus: koska Yhdysvallat oli kokenut kriisin Eurooppaa varhemmin ja syvempänä, sen uusi nousu oli nopeampi ja voimakkaampi.
1980-luvulla väiteltiin ennen kaikkea valtiosta. Sitä ei enää pidetty taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien yleisenä ratkaisijana, vaan sen liiallista valtaa ja puuttumista asioihin kritisoitiin.
”Vasemmistolaiset vaihtoehtoliikkeet Euroopassa argumentoivat joiltakin osin Milton Friedmanin ja Chicagon koulukunnan tapaan vaatiessaan valtion roolin pienentämistä ja kansalaisten osallisuuden lisäämistä ympäristönsuojelussa, koululaitoksessa ja kaikilla mahdollisilla aloilla. Tämä suunnanmuutos – vähemmän valtiota ja ordoliberalismia tai sosiaalista markkinataloutta – oli kuitenkin Manner-Euroopassa vähemmän selvä kuin Britanniassa tai Yhdysvalloissa.”
Hiukan yksinkertaistaen voidaan Therin mukaan todeta, että länsimaat vastasivat kahdella eri tavalla vuosien 1973-1974 ja 1980-1981 öljykriiseistä ja niiden jälkeisistä taantumista seuranneisiin talouden ongelmiin: Margaret Thatcher ja Ronald Reagan arvostelivat periaatteellisesti ja kavensivat hyvinvointivaltiota ja sen sääntelytehtäviä taloudessa ja poistivat samalla esteitä markkinavoimien toiminnalta, kun taas Manner-Euroopassa kriisi aiheutti konservatiivisen käänteen.
Riippumatta siitä, olivatko hallitusvastuussa kristillisdemokraatit ja konservatiivit (kuten Saksan liittotasavallassa) vai edelleen sosiaalidemokraatit (kuten Ranskassa, Ruotsissa ja Itävallassa), hallitsevat puolueet pyrkivät säilyttämään hyvinvointivaltion olennaiset tekijät ja välttämään liberalisointia ja sääntelyn purkamista mahdollisimman monilla talouden aloilla. Kuitenkin ajan mittaan nekin joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa.
”Kun tarkastellaan kasvukäyriä tai – mikä ehkä tärkeämpää – diskursiivista valtaa talouspoliittisessa keskustelussa, huomataan uusliberalismin voittaneen järjestelmäkilpailussa lännen sisällä.”
Reaganismi ja thatcherismi – riippumatta siitä, miten niiden taloudellisia tuloksia arvioi – lisäsivät 1980-luvun loppupuolella mannereurooppalaisten hyvinvointivaltioiden paineita sopeuttaa politiikkaansa.
Jopa kokeneet saksalaiset sosiaalidemokraatit ja ranskalaiset sosialistit sekä myöhemmin Euroopan komission puheenjohtaja Jacques Delors omaksuivat uusliberalistisia ideoita.
Therin mielestä poikkeamat käytännössä olivat ehkä seurauksiltaan vielä akateemisia väittelyjä tärkeämpiä Jo thatcherismi ja reaganismi ja myöhemmin jälkikommunistisen Euroopan radikaalit uudistukset johtivat epätoivottuihin vaikutuksiin, jotka pakottivat korjaileviin ja sopeuttaviin toimiin.
Toisinaan uusliberalismi sekoitetaan uuskonservatismiin.
Uuskonservatiiveja, muun muassa Francis Fukuyamaa, ja uusliberaaleja yhdistää kuitenkin vakaumus, että historian määränpää on markkinatalouteen ja demokratiaan perustuva, tyypiltään läntinen järjestys.
En malta olla toteamatta, että nähtäväksi jää, onko putinismissa voimaa vaikuttaa jopa Yhdysvalloissa vai jääkö nouseva ideologia vain Trumpin virkakauden mittaiseksi harhailuksi.
Oman aikamme murros ansaitsee tutkimusta
Voin kuvitella – toki vajavaisesti, miten minun olisi käynyt, jos olisin ollut samassa asemassa kuin ne, joiden oli sopeuduttava talouden rajuun murrokseen 1990-luvulla itäisessä Keski-Euroopassa.
Oma talouteni on pysynyt vakaana, kun olen sopeuttanut menojani tulojen mukaan. Olen kasvanut lännessä (ja kaiken lisäksi ollut töissä ulkomailla 1990-luvun) ja jäänyt vaille niitä improvisoinnin taitoja, jotka sosialistisessa maailmassa kasvaneet ikätoverini hallitsevat paremmin – ja osa heistä luonnostaan.
Vakaassa taloudessa poliittiset heilahdukset ovat pieniä.
Oman pääoman puuttuessa on haettava voimaa muualta. Niinpä kilpailu ulkomaisista sijoittajista ja uusliberaalit uudistusdiskurssit johtivat vuosituhannen vaihduttua siihen, että tasaveromalli nousi yli kansallisten rajojen diskurssin aiheeksi. Etummaisina tulivat Baltian maat, jotka olivat ottaneet käyttöön yhtenäiset verokannat palkkoja ja yritysvoittoja varten jo 1990-luvun puolivälissä.
Uusliberalismin mekanismeja ja Euroopan historiaa 1980-luvulta lähtien voi ymmärtää paremmin Therin luoman metaforan avulla.
Uusliberalismi oli kuin hohteleva pikajuna, joka lupasi viedä kasvuun ja hyvinvointiin.
”Kriiseistä huolimatta niin vinhasti, että oli mahdotonta tunnistaa, kuka junaa ohjasi. Kun oikein kurkisteli ohjaamoon, saattoi erottaa, että veturinkuljettajatkin olivat bisnespuvuissa. He olivat mielestään hyvin rationaalisia, kunnes äkkiä vuonna 2008 puhkesi paniikki ensin veturissa ja sitten junanvaunuissa. Juna melkein suistui kiskoiltaan ja pysähtyi vihdoin jarrut kirskuen. Töin tuskin vältetty katastrofi ei kumma kyllä johtanut siihen, että juna olisi vaihtanut suuntaa.”
Päinvastoin nyt oli uusien matkustajien – nimittäin eteläisten EU-maiden – noustava kyytiin, koska kukaan ei enää lainannut heille rahaa asemaravintolaa varten, jossa he olivat syöneet mielellään, mutta valitettavasti liian usein velaksi.
Tämä yksimielisyys johti samalla nyttemmin virheelliseksi osoittautuneeseen ajatukseen, jossa vallankumouksen arvot joko unohdettiin tai typistettiin pelkäksi vapaudeksi.
Kirjoittaja arvioi itse kirjansa viimeistä lukua surumieliseksi, koska luku käsittelee muun muassa kysymystä, miksi vuoden 1989 vallankumoukset eivät kumma kyllä koskettaneet rautaesiripun länsipuolisia yhteiskuntia.
Ther päättelee, että se, kuinka vallankumoukset 1990-luvulla ihanteineen otettiin Saksassa ja Ranskassa niin puolihuolimattomasti vastaan saattaa kertoa enemmän lännestä ja sen suhteesta vallankumouksiin kuin arvoista itsestään.
”Ei edes kysytty, voisiko länsi mahdollisesti oppia tai omaksua jotakin. Sen sijaan esitettiin koko joukko enimmäkseen holhoavasti tarjoiltuja neuvoja, kuinka entisen itäblokin valtiot voisivat kehittyä. Tämä tutkimustulos ei suoranaisesti yllätä, vaan se kuvastaa silloista vallan epäsymmetriaa Euroopassa. Hiukan lakonisesti voisi todeta, että länsieurooppalaiset intellektuellit ajattelivat valistuksen traditiossa. 1700-luvun lopulta lähtien sivistyneet eurooppalaiset ovat enimmäkseen kiinnittäneet huomionsa omaan kansakuntaan tai länteen eivätkä juurikaan itään – paitsi ideologisen tai sotilaallisen uhan tapauksessa. Näin oli yhä myös vuosina 1989-1990, vaikka tuolloin olisi ehkä tarjoutunut uusia mahdollisuuksia tiiviimmälle älylliselle vaihdolle idän ja lännen kesken. ”
Väkivallaton vallanvaihdos
Vuoden 1989 jälkeen noin 102 miljoonaa eurooppalaista sai uuden alun. Tai kuten Brendan Humphreys muistuttaa artikkelissaan kirjassa Demokratian karikot (Gaudeamus, 2018), 126 miljoonaa, jos lasketaan mukaan vuonna 1990 kaatuneen Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) väestö.
Saavutusta voi sanoa valtavaksi, koska kansantasavalloissa ja Neuvostoliitossa kadehtimatonta elämää eläneelle ihmiselle annettiin nyt mahdollisuus kokea oikeusvaltio, markkinatalous ja demokraattinen hallinto – ainakin teoriassa.
”Se, että vallanvaihdos tapahtui pitkälti väkivallattomasti on aiheuttanut epäilyjä siitä, oliko vuonna 1989 edes kyse vallankumouksista. Tämä kuvastuu itäisen Keski-Euroopan puhekielen ilmauksissa: itäsaksalaiset nimittävät murrosta yleensä käänteeksi {Wende), vaikka tämän ilmauksen takana on oikeastaan SED:n puoluejohtaja Egon Krenz, joka halusi sen avulla torjua syksyllä 1989 maan murroksen. Useissa slaavilaisissa kielissä puhutaan muutoksesta puolaksi zmiana, toinen ilmaus on przelom – muutos, murros), tšekissä ja slovakissa käänteestä (prevrat, prevrat)”, Ther kirjoittaa.
Ther muistuttaa, että tuoreeltaan professori Ralf Dahrendorf kieltäytyi nimeämästä vuoden 1989 tapahtumia vallankumoukseksi, mikä sopii hänen tulkintamalliinsa.
Tämä liberaali johtava ajattelija torjui periaatteessa vallankumouksen käsitteen historian vuoksi: hänen näkemyksensä mukaan vallankumoukset toivat aina enemmän huonoa kuin hyvää varsinkin taloudellisesti.
Hänelle vuosi 1989 merkitsi näin ollen siirtymää liberaaliin demokratiaan ja markkinatalouteen, ja lännen kuului tukea tätä tapahtumaketjua mahdollisimman hyväntahtoisesti ja aktiivisesti.
Ther kuitenkin osoittaa, että kun noudatetaan Charles Tillyn tekemää erottelua vallankumouksellisen tilanteen, prosessin ja lopputuloksen välillä, vuosina 1989-1991 on erotettavissa kaikki kolme vallankumouksen komponenttia.
Tillyn mukaan vallankumouksellinen tilanne alkaa, kun vanha hallinto on heikentynyt ja epäyhtenäinen.
”Vallankumouksellinen prosessi tuo mukanaan jatkuvaa kontrollin menetystä ja edellä mainitun oman dynamiikkansa. Vallankumoukselliset lopputulokset voivat ilmetä eri alueilla ja yltää poliittisesta vallanvaihdoksesta yhteiskunnan ja talouden mullistuksiin. Tillyn analyysi väkivallasta vaikuttavana tekijänä jää kuitenkin puolitiehen. Hän kyllä selittää väkivallan kuuluvan vallankumousten osatekijöihin, mutta jää epäselväksi, kuinka tämä on sopusoinnussa väkivallan vähäisyyden kanssa vuosina 1989-1991.”
Ther arvioi aikalaisteksteihin viitaten, että vuosien 1989-1991 murros ei nostata aiempien suurten vallankumousten intohimoja siksi, että kaikki poliittiset leirit pitivät kommunistihallintojen kukistumista ja muurin murtumista jollakin tavalla hyvänä lukuun ottamatta ehkä Tšekin, Venäjän ja Ukrainan vanhakantaisia kommunisteja.
Kuten Ther kirjoittaa, I800- ja 1900-luvuilla eurooppalaiset vallankumoukset olivat olleet kiinnekohtia, kun määritettiin suuntaa poliittisten ideologioiden ja yhteiskunnallisten arvojen kamppailussa.
Vanhan kaavan mukaan symboliikan täyteiset vuosiluvut 1789, 1848 ja 1917 jakoivat ajatusmaailmoja; konservatiivit; liberaalit ja vasemmistolaiset määrittelivät itsensä sen perusteella, miten he kulloinkin suhtautuivat vallankumoukseen.
Takana menestystarina
Therin kirjaa voi pitää erinomaisena kertauksena Euroopassa tapahtuneeseen. Talouden suuria linjoja on viimeiset vuosikymmenet seurattu siitä näkökulmasta, että myös kapitalismin keskeiset periaatteet ovat koetuksella.
Historian tutkijoille vuotta 1989 koskevat debatit ja vallankumousten kritisointi ovat kiinnostavia, sillä näin vältetään yksipuoliset menestystarinat.
”Berliinin tai Brysselin näkökulmasta on kenties toivottavaa rakentaa kansallista tai eurooppalaista identiteettiä ”rauhanomaisen vallankumouksen” pohjalta, mutta älyllisesti se olisi epätyydyttävää ja jättäisi massiiviset sosiaalipoliittiset leikkaukset, väestönkehityksen ongelmat ja muut murroksen sivuvaikutukset liian vähälle huomiolle. Tästä nousee uusia kysymyksiä: johtuvatko nämä seuraukset – miten niitä sitten haluaakaan arvioida – varsinaisesta vallankumouksellisesta prosessista vai sen jälkeisestä ylhäältä ohjatusta muutosprosessista?”
Tietenkin olen itsekin jotain saanut aikaan, mutta kiitän silti omasta hyvinvoinnistani yhteiskuntaa. Nykyisin kysyn, mitä vaurastuminen oikeastaan tarkoittaa: olisinko yhtään onnellisempi ilman hyvinvointivaltiota sellaisena kuin me sen tunnemme pohjoismaissa? Tarvitsemmeko lisää vapauksia?
Entä valtionvelka? kysyy Ther
”Kun maltillinen vasemmisto on noudattanut budjettikuria ja tähdentänyt rationaalista kestävää taloudenhoitoa (samoin kuin aiemmin [Tony] Blair, [Gerhard] Schröder ja Yhdysvalloissa Bill Clinton) toimien liberaalien tavoin, oikeistonationalistit esiintyvät tavallisten ihmisten esitaistelijoina, joille on yhdentekevää, mitä luottoluokituslaitokset sanovat valtionvelasta.”
Onko sitten maltillisten vasemmistolaisten tai liberaalien tehtävä – jos he nousevat uudelleen valtaan – vähentää aiemmin kasaantuneita velkoja kiristämällä taloutta uudelleen?
Esimerkistä käy julkinen pohdinta kapitalismin keskeisten periaatteiden muutoksesta. Yhdysvalloissa suuryritysten johtajista koostuva Business Roundtable ja Britanniassa johtava talouslehti Financial Times ovat äskettäin kyseenalaistaneet periaatteen, jonka mukaan yritysten yksinkertainen tehtävä on tehdä niiden osakkeenomistajille rahaa.
Venäjä ja Nato-maa Unkari ovat entistä lähempänä toisiaan varsinkin energia-alan kauppojen vuoksi, ja vaikka myös Suomi on muuttunut 30 vuodessa – monestakin syystä, tilaamme mekin silti ydinvoimalan Venäjältä.
**
YLE / Suvi Turtiainen: Berliinin muurin murtuminen teki vapaasta lännestä kaikkien idolin – Nyt ylivallan aika on ohi, ja se voi olla myös hyvä asia