Kirja-arvio: Ville Pernaa – Pimeä vuosikymmen
”Supolla piti kiirettä vuonna 1970. Vallankumousta tehtiin opiskelijapiireissä, yliopistoilla, työpaikoilla sekä politiikassa. Kriittistä massaa näissä ryhmissä oli jonkin verran, mutta vuonna 1970 vaarallisimmalta tuntui yksi mies: Neuvostoliiton uusi Suomen-suurlähettiläs Aleksei Beljakov.”
Dosentti Ville Pernaan Pimeä vuosikymmen, Suomi 1968–1981 (Siltala, 2021. 321 s. ) kirjassa esitelty reilun vuosikymmenen mittainen ajanjakso käsittää myös oman poliittisen heräämiseni.
Olen mitä suurimmassa määrin aikalainen. Menetin vuosikymmenelle lapsuuteni.
Sain yhden illan aikana opit Ben Zyskowiczilta kouluneuvostoon apujäseneksi pyrkiessäni (Pernaa kiittää pitkäikäistä kokoomuksen kansanedustajaa päiväkirjojen käyttömahdollisuudesta) ja kasvoin koululaisena ajattelemaan, että jos joku on pysyvää, niin kauppa naapurin – Neuvostoliiton, kanssa.
Huomaan olleeni konservatiivi monen hieman vanhemman aikalaiseni kanssa. Siis vakauden eli Kekkosen ja YYA:n kasvattama. Myöhemmin suhteeni Neuvostoliittoon ja Marxiin on syventynyt, enkä vierasta yhtään jäsenyyttämme Euroopan unionissa.
Pernaa vie mukanaan. Lähteiden käyttö on valaisevaa. Aiemman tutkimuksen kanssa keskustellaan. Presidentti Mauno Koiviston ja Supon arkistot toimivat monen kiinnostavan aiheen sidosaineena. Vaikka kyseessä on vankka asiaa sisältävä tietokirja, on sitä lukiessa helppo heittäytyä vapaaseen kelluntaan omien muistojen kanssa.
Moni edelleen sosiaalisen median ja blogien sekä uutisten kommentteihin nouseva mielipide kumpuaa 40 vuoden takaa. Pimeä kuin ”keskiaika” (joka ei sivun mennen sanoen ollut mitenkään pimeä).
Porvaririntama vs. taistolaiset
Kouluissa käytiin poliittista vääntöä, jossa vastakkain olivat taantumukselliset ja uudistushaluttomat – ja Teinilliitto.
Ilman Pernaan teosta en olisi muistanut sitä, milloin kouluneuvostoista luovuttiin. Kokeilua koskevan lain voimassaolo päättyi (jo) vuonna 1976. Jotkut neuvostot sinnittelivät 1980-luvun puolelle, mutta Pernaan mukaan asiallisesti ottaen kouluneuvostojen kultakausi oli päättynyt 1970-luvun puolivälissä.
Zyskowiczin päiväkirjan merkinnöistä Pernaa löysi kohdan, jossa tämä muistelee toisten kouluneuvoston vaalien olleen menestys. Porvaririntama sai lähes puolet kaikista oppilaspaikoista. Ensimmäiset vaalit olivat torjuntavoittoja. Taistolaisten hallitsema yleisdemokraattinen rintama vyörytti.
”Vaalikamppailu oli hyvin aktiivista. Taistolaiset levittivät kouluihin perustamaansa Koulutoveri-lehteä, mikä aiheutti monenlaisia ristiriitoja. Aikaisemman Teiniliiton apulaispääsihteeri Ееva-Liisa Walleniuksen päätoimittaman lehden tarkoituksena oli ’kehittää ja tehdä tunnetuksi marxismi-leninismin periaatteiden mukaista koulutus- ja kasvatusnäkemystä sekä osallistua koulutuspolitiikan alalla yleiseen imperialismin ja monopolien vastaiseen taisteluun.’ Kysyntä lehdelle oli niin kovaa, että ensimmäisestä numerosta jouduttiin ottamaan toinen painos.”
Idealismi ja järjestögangsterismi veivät jo vuosikymmenen puolivälissä Teiniliiton mennessään. Se oli laiminlyönyt kirjanpitonsa, ja esittänyt perusteettomia menoarvioita valtionapuja hakiessaan.
”Samalla selvisi, että jäsenmäärä ei ollut lähimainkaan ilmoitetun 100 000 jäsenen luokkaa. Liitto ilmoitti itse, että jäseniä oli noin 42 000, mutta tarkastusviraston mukaan marraskuussa 1974 avustuksen haun aikaan jäseniä oli alle 22 000. Kesäkuussa 1975 jäseniä oli enää 12 600. ”
Taistolaisten asemista ja vaikutusvallasta jaksetaan kohkata edelleen. Mutta kuten niin monien, myös minun maailmankuvani määrittyi toisesta maailmasta. Olin oppinut lukemaan Aku Ankan kanssa, mutta silti pohdin (varovaisesti) myös venäjän kielen perustaitojen mahdollistamaa opiskelua naapurimaassa.
Olen aikakauteni tuote – nykyisestä Suomesta katsottuna aivan toisen todellisuuden kasvatti.
Shaahiparin vierailun ristiriitaiset tunnelmat
Myös minun vanhempani olivat kolmekymppisinä seuraamassa shaahin vastaisia mielenosoituksia ja tapahtuneesta riitti vuosiksi kerrottavaa.
Kenestä tasavallan Kekkonen
Lapsen mielessä vuonna 1900 syntyneen presidentin asema oli vakaa, eivätkä kaikkein oudoimmatkaan poliittiset järjestelyt tuntuneet kummalliselta.
Miksi pitäisi vaihtaa johtajia?
Zyskowicz kertoi häntä häirinneen koululaispoliitikkona se, että kun puhuttiin rauhasta, nähtiin ongelmia vain lännessä ja Yhdysvalloissa, muttei Neuvostoliitossa.
”Ihmisoikeuksista ei puhuttu, eikä demokratiasta, koska ne olivat hankalia vasemmistolle.”
Pernaa kirjoittaa, että: ”yksi suomalaisen politiikan erityispiirre pitkällä 1970-luvulla oli puolueiden sisäinen jakautuminen. Puolueet olivat sijoitettavissa tietenkin perinteiselle oikeisto-vasemmisto-janalle, mutta puolueiden sisällä keskeinen jakolinja kulki suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkoseen.”
Taloudellinen painostus oli ollut kommunistien keskeinen tavoite jo vuosien ajan, kuten Hertta Kuusinen asian näki: matkalla kohti ratkaisevan suurta riippuvuutta Neuvostoliitosta olisi idänkaupan osuuden lisääminen kaikin mahdollisin tavoin.
Samalla länsimaiden kanssa tehtävää kauppaa pitäisi vähentää, koska: ”siinä vaiheessa, kun maamme perusteollisuus on ratkaisevasti riippuvainen Neuvostoliittoon ja itäblokin maihin tapahtuvasta viennistä eivät poliittiset konjuktuurivaihtelut enää pysty ratkaisevasti muuttamaan kehityksen suuntaa.”
Pernaa kirjoittaa käytännön askelista, joita Kuusinen luetteli taloudellisen riippuvuuden lisäämiseksi.
Saimaan kanava pakottaisi rahtilaivastoa mukautumaan kanavan käyttämiseen. Teollisuuden riippuvuus lisääntyisi vesiteitse tapahtuvasta rahtaamisesta.
Riippuvuuden lisäämiseksi Suomen teollisuus pitäisi sopeuttaa käyttämään Neuvostoliitosta tuotavaa luonnonkaasua eli nykytermein maakaasua, kuten Pernaa täsmentää ja jatkaa, että riippuvuutta lisäisivät Kuusisen listassa myös VR:n sähköveturikaluston ja ydinvoimalan hankkiminen Neuvostoliitosta.
”Kaiken tämän pitäisi tapahtua poliittisesti Skp:n ja Nkp:n yhteisissä neuvotteluissa. Se vahvistaisi Skp:n roolia Suomen johtavana puolueena.”
Vanhan valtaus on saanut suuren symbolisen merkityksen. Siellä vallankumousta ajettiin ennen muuta ylioppilaskuntaan.
Pernaa kuitenkin muistuttaa, että Supon tiedoituslehtisten mukaan oltiin 1970-luvulle tultaessa tilanteessa, jossa vallankumous ei ollut vitsi vaan todellinen uhka.
Suomalaisia kommunisteja paimentaneesta Moskovan miehestä, Beljakovista tuli 1970-luvun alussa vaara koko yhteiskunnalle. Supon tarkkailutietojen mukaan tämä oli muun muassa antanut yksityiskohtaisia neuvoja kommunisteille ja ohjannut suhtautumisesta työehtosopimusneuvotteluihin.
”Ohjeiden ydin oli, että kommunistien olisi esitettävä tuntuvia palkankorotuksia työntekijöille siten, että sosiaalidemokraattisten ay-johtajien pyrkimykset tehdä työläisille vahingollisia sopuratkaisuja paljastuisivat.”
Kekkonen näytti ajatelleen myös Beljakovin kohdalla, että tämä pehmenisi Tamminiemen saunassa.
”Beljakov tuli Suomeen suurlähettilääksi tarkoituksenaan pitää SKP kasassa ja hallituksessa. Hallituksessa otteita piti koventaa ja samoin työmarkkinoilla. Varsinainen projekti oli kuitenkin jäänyt Supolta katveeseen. Beljakovin suurena tehtävänä oli valmistella Suomessa presidentinvaihdos Moskovan ja suomalaisten kommunistien kannalta mahdollisimman suotuisalla tavalla.”
Neuvostoliitto suometti – kaikki
Mutta ei tullut presidenttiä sen enempää Väinö Leskisestä kuin Ahti Karjalaisestakaan. Miten maan olisi käynyt, jos sitä olisi johtanut alkoholisti? Beljakov ja NKP laskivat Leskisen varaan, KGB Karjalaisen.
Beljakovin ehdokas hävisi väkivaltaorganisaatiolle, ja suurlähettiläs sai palata kotiinsa vuoden Helsingissä olon jälkeen.
Olen ymmärtänyt monesta lähteestä jo aiemmin, että Neuvostoliiton Suomeen lähettämä sijaishallitsija oli Viktor Vladimirov, kolmen kirjaimen mies Tehtaankadulla.
Vladimirov saneli näkemyksensä Suomen tiestä vuonna 1971 kokoomuksen johdolle ravintola Motin kabinetissa:
”Ensinnäkin Vladimirov otti esille Kekkosen metsästysmatkat Neuvostoliitossa. Vladimirov antoi tulla suoraan, kun totesi kokoomuksen suhtautuvan kovin nihkeästi näihin matkoihin. Tämä ei vaatinut erityistä tiedusteluosaamista vaan asenne oli suoraan luettavissa kokoomuksen lehdistä, sanoi Vladimirov ja jatkoi, että näitä matkoja tullaan tekemään vastakin. ”
Vladimirov pyrki ohjaamaan suomalaisia poliitikkoja – NL voisi miehittää Suomen tai puuttua maan sisäisiin asioihin, mutta ei pidä sitä tarpeellisena.
Pernaa muistuttaa, että yhdellä lounastapaamisella tehtiin selväksi, että Neuvostoliittoa huoletti suomalaisten suhtautuminen siihen vihollisena, ja toiseksi Vladimirov tarjoili muutamia esimerkkejä aiheista, joista ei tarvinnut edes puhua.
Suomalaisten tuli käsittää suurpoliittiset tulkinnat itse samoin kuin ymmärtää Skp:n asema suomalaisessa politiikassa.
Nuoret aina anarkistisempia
Näkyväksi poliittiseksi vaikuttajaksi nousemista vauhditetaan monin tavoin. YYA-sopimus oli monille paras vaihtoehto, ei yhdentyvä Eurooppa.
”Suomen yhteistyötä EEC:n kanssa vastustettiin politiikan vasemmalla laidalla. Skp ja Skdl olivat kategorisesti EEC-yhteistyötä vastaan, samoin viimeisiään vedellyt Tpsl. Jakolinja kulki Sdp:n sisällä. Sdp:n vasemmisto eli erityisesti puolueen nuoret olivat EEC:tä vastaan. Myös keskustassa nuoret olivat vasemmiston kanssa samoilla linjoilla. ”
Pernaa kaivaa esiin kriittiset pamfletit. Toimittaja, ja myöhemmin ministeriksikin valittu, Kaj Bärlund toimitti kirjasen ”Miksi ei EEC:hen?”. Kriitikot pitivät Nato-jäsenmaiden EEC:tä sotilasjärjestön alajaostona ja katsoivat näiden yhdessä muodostavan sosialistisia maita vastaan suunnatun poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen blokin.
”Pelkkä edustuksellinen demokratia ei EEC-kriitikoille riittänyt vaan se vaati tuekseen syvää taloudellista demokratiaa. Pääoman keskittyminen oli huomattavaa ja ’puheet 20 perheestä edelleen täysin ajankohtaisia’, huomautti Ulf Sundqvist viitaten Kristiina Haikolan tunnettuun kappaleeseen.”
Punaiset toimittajat
Jokainen meistä venäjää opiskelleista on joutunut vastaamaan kysymykseen: oletko kommunisti? Melkein yhtä typerryttävältä kysymys kuulostaa silloin, kun se esitetään toimittajan ammatin vuoksi.
Ainakin osittain nämäkin päälleliimatun oloiset näkemykset ovat perintöä 1970-luvun alusta.
Venäjästä on monien mahdotonta puhua toistamatta, että ”ihmiset kyllä ovat ihania, mutta kun…”.
Sama levy on jäänyt päälle myös edelleen jatkuvaan keskusteluun toimittajien koulutuksesta.
Kieltämättä erikoinen oli Tampereella toimittajakoulutuksenkin koukkaus objektiivisen todellisuuden oikeaoppiselle tielle. Professori leivottiin sopivasta (ja sittemmin vuonna 2009 virkakuntansa vanhimpana eläkkeelle jääneestä tutkijasta).
”Niinpä 31-vuotias Kaarle Nordenstreng nousi 16–17-vuotiaana alkaneella työkokemuksella Ylen lasten ja nuorten ohjelmien toimittajana ohi television koulutuksesta vastaavana apulaisjohtajana toimineen Helge Miettusen. Vaikea sanoa, ovatko kouluaikaiset työkokemukset nostaneet Suomen historiassa ketään professorina ohi aikuisena hankitun johtotason työkokemuksen.”
Pernaa kirjoittaa, että tilanteesta Tampereella teki poikkeavan myös se, että kyseessä ei ollut normaalin tiedekuntasuhmuroinnin kaltainen tilanne, jossa esimerkiksi olisi ohitettu opiskelijoiden näkemykset. Tällä kertaa asetelma oli päinvastainen.
”Opiskelijat korostivat kannanotossaan, kuinka Nordenstreng on tehnyt vuodesta 1956 eli 15-vuotiaasta lähtien nuortenohjelmia Yleisradioon ja ollut vuosina 1962–1963 hieman yli parikymppisenä radion nuoriso-ohjelmien vastaavana toimittajana. Kuulostaa esimerkiksi lehtorin tai assistentin virkaan pätevöittävältä toiminnalta, mutta professorin virantäytössä radion nuoriso-ohjelmien teon huomioiminen ansiona on erikoista. ”
Luonnollisesti tämä johti Pernaan mielestä siihen, että vastavoimat aktivoituivat entisestään: Sanomat perusti oman toimittajakoulun ylläpitämään länsimaista journalismikoulutusta. Samaan tavoitteeseen tähdättiin lahjoittamalla viestinnän professuuri Helsingin yliopistoon. Virassa aloitti Osmo A. Wiio vuonna 1978.
Kolmas vastatoimi oli Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon perustaminen 1970-luvun puolivälissä. Suomen ensimmäinen ja suurin journalistipalkinto oli Wiion mukaan tarkoitus jakaa vuosittain “toimittajalle, joka ei kuulu tähän vasemmistoporukkaan.”
”SK:n päätoimittajalle Mikko Pohtolalle asiaa ei ollut lainkaan vaikeaa myydä – olihan Pohtola ollut mukana jo aikaisemminkin. Myöhemmin 1970-luvun jälkeen palkinnon ideologista pohjaa oli mahdollista laventaa, kun radikalismin uhka oli jäänyt taka-alalle. ”
**
Lopulta Kekkonen sairastui; Suomeen valittiin presidentiksi Koivisto, joka piti tiukasti kiinni vallastaan eikä halunnut, että hänen puheitaan tulkitsisi kukaan.
Tutkimukset 1970-luvusta ovat vasta alussa. Siltä odotetaan paljon.
Nykytutkijoista osa on sen ikäisiä, ettei heillä ole omaa henkilökohtaista aikalaisen kokemusta.
Koivisto luonnehti vuoden 1968 radikalismia ylensyöneen yhteiskunnan ilmavaivoiksi. Esipopulistina Kekkonen sovitti esiintymisensä yleisölleen sopivaksi.
Pernaa siteeraa kirjansa lopussa Kekkosta: ”Mehr Licht!” – lisää valoa!
**
YLEn haastattelussa Arthur Franck: Dokumenttielokuva Paljastuskirja – Tamminiemen pesänjakajat syntyi toimittaja Aarno Laitisen ideasta ja muutti poliittista journalismia.
Lisälukemista:
Professoreiden valinnan ja marxilaisen koulutuksen sopivuudesta on väännetty ja keskustelu jatkuu.
Turo Uskali arvioi vuonna 2004 Tampereen yliopiston journalistiikan emeritusprofessori Esko Salmisen uuden kirjan Viestinnällä vallankumoukseen ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Teoksen avaus oli räväkkä. ”Suomessa käytiin kylmän sodan vuosina 1960-luvulta 1980-luvulle katkeraa kiistaa, ‘suoranaista sisällissotaa’ yhteiskuntajärjestelmästämme, jota yritettiin muuttaa sosialistiseksi”.
Vastaa
This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.
Merkillepantavaa, että Pernaan kuvaamana aikana yhdentyvää Eurooppaa vastusti äärivasemmisto. Nyt vastustajat löytyvät äärioikeistosta.
Silloin oli olemassa vaihtoehto. Nyt sellainen löytyy enää historian pimeydestä. Harvalle se enää on Neuvostoliitto. Turhan monelle natsi-Saksa. Mutta kun sitä ei enää ole, korostetaan sen edustamia arvoja omassa “savusaunassa”. Vaaditaan rajoja kiinni ja korostetaan sellaisia arvoja, kuin koti, uskonto ja isänmaa (Heimat).
Paradoksi on, että viitattu professori on työskennellyt useita vuosia amerikkalaisissa yliopistoissa.
Aivan varmasti niin USA:n ulkoministeriö kuin tiedusteluviranomaiset ovat tienneet taustat ja viisumit on myönnetty.
Toien puoli on, että niin USA kuin Länsi-Eurooppa kuohui 1968-81monella tapaa samoista aiheista ja samoista syistä. Suomessa asiat on tavattu kertoa kovin kapeasti Suoen ja Venäjän suhteen näkökulmasta.
Itselleni 70-luvusta jäi mieleen seurakuntanuorten näkyvä ja laaja aktiivisuus.
Kylmän sodan historiaa on tutkittu Suomessa kovin vähän. Kaikki avaukset tuohon aikaan ovat tarpeellisia.