Liisan seikkailut
Liisan seikkailut

Kansallisteatterin Musta Saara on hirmuinen nauru Euroopalle

Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö savuaa, kerjäläiset polttavat nuotioita ja heidät häädetään paikasta toiseen, katonrajaan kohoaa piikkilanka-aitoja, muurit paukahtavat muukalaisten edessä kiinni. Pidetään kiinni omasta, pidetään ovet ja ikkunat kiinni! Ei päästetä ketään maillemme, sitä rauhaa häiritsemään, jonka me kuvittelemme maailman kaaoksessa kestävän hamaan tappiin asti.

Vaan ei se kestä. Muutos on alkanut, ja muutos jatkuu, ja kun Saharan eteläpuolinen Afrikka lähtee liikkeelle, ei enää puhuta pakolaiskiintiöistä tai nyrpistetä nenää kadulla kerjääville romaneille. Yksi pallo, ja sen on riitettävä meille kaikille!

Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan Musta Saara -musiikkinäytelmä on vahvin ja rajuin kannanotto siihen, mitä Euroopassa nyt tapahtuu. Se on ohjaaja Laura Jäntin ja koko ensemblen käsissä gargantuamainen, hirviömäinen nauru oikeistopopulismin nousulle, maahanmuutolle ja sen syille.

Ketkä ovatkaan esikuvina Ranskan kansallispuolueen perustajalle ja hänen tyttärelleen? Ketkä ovat innoittajina Juha Mujeen ketterästi, ovelasti esittämälle Janne-Maria Teräväkynälle ja hänen tyttärelleen, Marina Teräväkynälle, polkkatukkaiselle Katariina Kaituelle, joka venyy fyysisestikin valtavan hienoon roolisuoritukseen? Jos on seurannut aikaansa, tietää kyllä ketkä ja keidän nationalistisista puheista näytelmässä tehdään parodiaa! Naurattaa, jos ei samalla kylmäisi.

Liput liehuvat Ranskanmaalla, polkkatukkainen Katariina Kaituen Marina Teräväkynä nostaa kansaa barrikadeille. (kuva Tuomo Manninen)

Keitä me oikein olemme, me eurooppalaiset? Sikoja ainakin osa, ja sen pitkän laihan sian osan näyttelee kirves päässään Jani Karvinen paremmin kun koskaan. Sian kaverina tanssiva karhuparka, ihana Erkki Saarela roolissa, joka on kuin hänelle luotu.

Tässä näytelmässä ei ole heikkoja lenkkejä, joten jokainen näyttelijä pitäisi mainita. Mainitsen kuitenkin tarinaa kuljettavan kolmikon, uskomattomat Ulla Tapanisen, Tiina ”Tinze” Weckströmin ja Sinikka Sokan, jonka esittämä näytelmän loppulaulu nostaa kyyneleet silmiin. Niin heleänä ja voimakkaana hänen äänensä soi, niin kaunis on laulun tarina Eurooopan ruman, itsekkään henkisen ilmapiirin keskellä.

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström ovat näytelmässä monena. (kuva Tuomo Manninen)

Ja kun Jouko Turkasta puhutaan nyt pelkkää ikävää, niin jotain turkkamaista vieraannuttamisen efektiä tulee mieleen kohtauksista, joissa kolmikkoa puhutellaan välillä oikeilla nimillään. Sellaista tehokeinoa Turkka käytti muun muassa Kansallisteatterin ikimuistoisessa Valheita-näytelmässä vuonna 1990.

Romanikuoro, orkesteri Jussi Tuurnan johdolla, Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus takaavat sen, että eilinen ensi-ilta oli syksyn teatterikauden vavisuttavin elämys. Viisas, raadollinen ja humoristinenkin matka halki aikakautemme, halki Euroopan, joka ei voi nyt hyvin.

Juha Muje tekee vahvan paluun monivuotiseen kotiteatteriinsa. (kuva Tuomo Manninen)
Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *