Liisan seikkailut
Liisan seikkailut

Mikael Persbrandt nousi viina- ja huumehelvetistä takaisin elämään

Harvoin 422-sivuinen elämäkerta koukuttaa lukijan niin kuin näyttelijä Mikael Persbrandtin  avoimen raadollinen Muistini mukaan (Tammi) tekee. Minämuotoisen teoksen kirjoittaja on Carl-Johan Vallgren, tunnustettu ruotsalainen kirjailija ja taiteilija, mutta ei niin kuuluisa kuin Persbrandt on. Kirjan erinomainen suomennos on Heikki Eskelisen käsialaa.

Muistini mukaan on sielun- ja ruumiinavaus, johon Mikael Persbrandt on ollut valmis saatuaan viimeinkin diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se johti lopulta raitistumiseen ja oikeaan lääkitykseen pari vuotta sitten. Kirja on myös kurkistus Ruotsin viime vuosikymmenien teatteri- ja kulttuurimaailmaan. Tuttuja nimiä vilahtelee kertomuksessa Ingmar Bergmanista lähtien.

Tarina alkaa aivan alusta: nuorten vanhempien ainokainen syntyy Tukholman eteläisen sairaalan synnytysosastolla 25. syyskuuta vuonna 1963. Hänestä varttuu herkkä ja kauniskasvoinen pikkupoika, jonka elämään vaikuttaa voimakkaasti vanhempien avioero. Hän jää asumaan paljon bilettävän äitinsä kanssa, ja suhde isään on ollut tämän tunnekylmyyden takia etäinen tähän päivään saakka.

Teini-iässä Mikael on kiinnostunut kaikenlaisten moottoreiden kanssa näpräämisestä, ja harrastus johtaa aikuisena hurjiin kilpa-ajoihin ja autojen harrastajaksi. Kalliita autoja hänellä on autotallissaan nykyään useita. Formulakisoja rakastava mies kertoo ihailevansa muun muassa Mika Häkkistä. Kirjan muita suomalaisnimiä ovat Maria Heiskanen ja Antti Reini, joiden kanssa Persbrandt näyttelee vuonna 2008 hienossa Jan Troellin ohjaamassa Ikuistetut hetket -elokuvassa.

Näyttelijäksi Mikael Persbrandt ajautuu kuin sattumalta – hän on nähnyt teatterissa ennen omaa uraansa vain Astrid Lindgrenin Katto Kassisen. Sattuma johtaa siihen, että hänestä kehittyy oman sukupolvensa yksi lahjakkaimmista ja karismaattisimmista näyttelijöistä. Ura Ruotsin teattereiden lippulaivassa, Tukholman Dramatenissa on loistelias ennen sieltä saatuja potkuja, samoin roolit useissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Niistä suuri yleisö tietää parhaiten Beckin, ja nekin, jotka eivät tunne Persbrandtin muita rooleja, muistavat hänet Beckin aisaparina Gunvaldina.

Kirjassa kerrotaan tarkasti jokaisesta roolista ja niiden rakentamisesta, mutta ei onneksi siteerata monien näyttelijäelämäkertojen tapaan kritiikkejä. Syvälle rooleihinsa sukeltava näyttelijä pystyy kertomaan maallikollekin tarkasti, miten hän kulloistakin rooliaan on rakentanut.

Mikael Persbrandt ja elämäkerran kirjoittaja Carl-Johan Vallgren.

Tuhoisa syöksykierre päivä- ja lopulta viikkokausien ryyppäämiseen ja kokaiinin niistämiseen epämääräisissä rikollisporukoissa alkaa varhain. Se johtaa lukuisiin syrjähyppyihin, ja pitkä yhdessäolo näyttelijä Maria Bonnevien on tiensä päässä. Ennen tien päätä Mikael Persbrandt tapaa kuitenkin toisen suuren rakkautensa, nykyisen vaimonsa, toimittaja Sanna Lundellin, maineikkaan muusikko Ulf Lundellin tyttären. Sanna Lundellin kanssa Mikael Persbrandtista tulee viimeinkin isä, kun pariskunta saa kaksi poikaa Igorin ja Lon.

Isäksi tulo ei vielä pysäytä Persbrandtin itsetuhoista käytöstä. Hänen on käytävä syvällä monta kertaa ennen kuin pohja on viimeinkin saavutettu. Mitään kaunistelematta hän kertoo viikkojen mittaisista huumesekoiluistaan, jolloin millään muulla ei ollut väliä kuin kokaiinin hankkimisella. ”Valkoinen kuningatar” on lopulta houkuttelevampi kuin yksikään nainen.

Valtakunnan julkkiseksi kohonneen näyttelijän perässä paahtavat iltapäivälehdistön kuvaajat ja lööpin metsästäjät, joita voidaan hyvällä syyllä ja liioittelematta kutsua hyeenoksi. Journalismilla ei ole mitään tekemistä tämän ajojahdin kanssa. Se on raakaa peliä, jollaista Suomessa ole onneksi kenenkään kohdalla nähty.  Persbrandt saa rattijuopumus- ja huumeidenkäyttötuomioita, ja niistä tietenkin revitään valtavia otsikoita. Expressen saa lopulta tuomion julkisen sanan itsesäätelyelimeltä, ja lehti joutuu poistamaan nettisivuiltaan filmin, jossa Persbrandt vetää kokaiinia ja julkaisemaan oikaisun. Persbrandt sanoo, että vahinko oli kuitenkin tapahtunut. Hänen maineensa on mennyt, mutta siitä hän lopulta ruoskii vain itseään.

Viimeinen pohjakosketus on delirium tremens -kohtaus: ”Mitään kauhistuttavampaa en ole koskaan kokenut. Istuin tuolilla ja katselin edessäni pöydällä olevia pulloja. Niissä liikkui jotain; ne olivat täynnä möyriviä matoja ja kummallisia hyönteisiä, jonkinmoisia kovakuoriaisia, joilla oli pitkät harottavat jalat… Teräviä juomia sisältävät pullot olivat täynnä matoja ja hyönteisiä, jotka kaikki liikkuivat.”

Se, että Mikael Persbrandt teki vuosien aikana loistavia, kriitikoiden ja yleisön rakastamia rooleja, on ihme kammottavan ja säälittävän sekoilun keskellä. Ihme on myös se, että hän on yhä hengissä ja voimissaan. Hän sanookin, että jos hän olisi ollut heroiinin käyttäjä, hän olisi jo kuollut. Raitistuttaan hän teki muun muassa vuonna 2016 loistavan nimiroolin Macbethissä. Hän kokee Shakespearen tekstin kuin oman elämänsä kuvaukseksi.

Kolmas ihme on, että Persbrandtin ja Sanna Lundellin avioliitto kesti kaiken. Se kesti pitkät erossa asumisen ajat, hirvittävän julkisen ajojahdin ja mustamaalaamisen, pettämisen ja Persbrandtin tuhannesti rikkomat lupaukset. Vaimo ei vaadi häneltä muuta kuin totuuden, koska valehtelu on kaikkein pahinta ja tuskallisinta pettämistä.

Kirjan kauniissa lopussa Mikael Persbrandt sanoo: ”Kuinka olemmekaan riidelleet, kuinka olemmekaan huutaneet. Ja kuinka olemmekaan rakastaneet! Sanna on kasvattanut minua, hän on tehnyt minusta paremman ihmisen. Palvon häntä, ja intohimoinen rakkauteni häntä kohtaan vain voimistuu päivä päivältä.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *