Liisan seikkailut
Liisan seikkailut

Miten meitä tytöteltiin!

Avainromaani tai ei, niin kirjailija, toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen viime viikolla ilmestynyt uutuusromaani Hyvä tyttö (Otava) on ainakin media-alan ihmisille hykerryttävä syväsukellus 1970-80-lukujen taitteen kulttuuriin eri lehtitaloissa. Uskon, että tarina tempaisee mukaansa myös muut lukijat kuin vain me toimittajat. Kirjailija lupaa trilogiaa lehtimaailmasta, ja hyvään lentoon Hyvä tyttö trilogian lähettää.

Paavilaisen kieli on runsasta, ja hän suorastaan tuhlailee herkullisia kielikuvia ja sanoja. Romaanin henkilökuvaus on elävää, todellisen tuntuista, eikä kukaan hahmoista jää paperin makuiseksi. Taitavana kirjoittajana hänet tunnettiin jo Me Naiset -lehden pääkirjoituksista, kauan ennen kirjailijan uraa.

Ulla-Maija Paavilainen (kuva Jonne Räsänen).

Paavilainen sekoittaa herkullisesti faktaa niin sakeaan fiktioon, että romaanista on vaikea alleviivata todellisia tapahtumia. Silti uskon, että hän kirjoittaa sekä kuolleen ja kuopatun Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien tapahtumista, niiden legendaarisista esimiehistä, tylyistä toimitussihteereistä, joista todella osa piti pöydällään tuoremehusta ja koskiksesta sekoitettua ”urheilujuomaa”. Silti lehti ilmestyi joka aamu, käsitaitolla nopeissakin tilanteissa. Sanaa paniikki ei tunnettu, ja ”etusivu uusiksi” ei ollut fiktiota!

Hän kirjoittaa myös päätoimittajista, joiden omien tekojen kehu muistuttaa kilpalaulantaa. Minä, minä ja minä, ja kaukana kaikki muut. Ja kun lehdellä menee huonosti, se on toimituksen syy, mutta kunnia menestyksestä kuuluu markkinoinnille!

Paavilainen kirjoittaa myös oman uransa epävarmasta alusta, jolloin vimma kirjoittaa ja halu olla menestynyt toimittaja siivitti meitä kaikkia.

Kertomuksen toinen päähenkilö, Aura, muuttaa maaseudulta Helsinkiin Uusi Sanoma -lehden toimittajaksi ja joutuu sen naistensivujen tekijäksi. Joutuu tai pääsee, riippuu näkökulmasta. Hän on tehnyt vahvoja uutisjuttuja lehteen maakunnasta, ja myös uutistoimitus ja politiikan toimitus olisivat mielellään rektytoineet hänet.

Uuden Sanoman omistaja, patriarkaalinen Lasse Karkku on mies, jonka reittä myöten menestytään, jonka musta auto saattaa tulla milloin vain hakemaan rakastajatartaan toimituksesta  tämän asunnolle Kruununhaassa. Asunto, sen kalusteet ja taulut ovat tietysti Karkun. Lukijan mieleen pulpahtaa muistoja eräänkin lehden toimituksesta, jossa tapahtui vastaavanlaista. Mutta kaikesta vaiettiin ja vaietaan yhä…

Aura on liian taitava sanankäyttäjä, jotta hänen esimiehensä  – nainen, Erika nielisi sen kakistelematta. Erika varastaa Auran kirjoittamasta artikkelista osia esitelmäänsä korpiseminaarissa, jossa viina virtaa, ja miehet hohottavat omille jutuilleen. Erika osaa käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miehisessä maailmassa tavalla, joka tuntuu nyt, vuonna 2019 todella kaukaiselta. Mutta niin tehtiin vielä 1980-luvulla, iäisyys metoo#-kampanjasta.

Meistä monista ”hyvistä tytöistä” tuli vahvoja naisia siitäkin huolimatta. Olemme luovineet läpi uran, joka on kokenut monia järistyksiä ja ottaneet  vastaan kaikkien eri lehtitaloissa erilaista menestymisen ilosanomaa julistaneet konsultit ja muut kouluttajat. Ehkä me siinä mielessä olemme edelleen hyvin käyttäytyviä tyttöjä, ja ura, jolle yli 40 vuotta sitten lähdimme, on sittenkin niin antoisa, niin mukaansa tempaava, niin ainutlaatuisen rikas, että mullistukset on jaksanut.

Uudessa Sanomassa kirjoitetaan vielä kirjoituskoneilla, mutta tietokoneista sielläkin jo puhutaan. Tiedon valtatiestä ei kuitenkaan vielä mitään, tiedon valtatiestä, joka on kaiken hyvän ohella osoittautunut pahan valtatieksi.

Ehkä Aura ja Erika pääsevät naputtamaan juttujaan tietokoneilla jo trilogian toisessa osassa. Sitä odottaen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *