Saiturin joulu antaa joulun kauneimman viestin meille kaikille: Rakastakaa ja auttakaa toisianne!

Jos joku tarina elää 176 vuotta, sen sanoma ei voi olla kovin väärä! Tarina on Charles Dickensin vuonna 1843 kirjoittama Saiturin joulu. Siitä on tehty lukuisia näyttämö- ja elokuvaversioitakin, ja Tampereen Teatterissa Tommi Auvisen ohjaamaa näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille kahdeksan vuotta. Eikä loppua näy, sillä yhdeksäs vuosi on luvassa ensi vuonna!

Itseoikeutettu Saituri on ollut kaikki nämä vuodet lankomieheni Ilkka, Ilu Heiskanen. Hän kertoi esityksen jälkeen, että näytelmästä on tullut varsinainen tamperalaisten joulunäytelmä. Toki sitä tullaan katsomaan muualtakin, mekin Helsingistä yhdessä lapsenlapsemme Noelin, 8 v., kanssa.

Noelille Saituri oli sellainen elämys, että siitä puhuttiin kotimatkalla ja vielä seuraavanakin päivänä.

– Ne menneisyyden haamut olivat vähän rumia, mutta ei kuitenkaan hirveän pelottavia, kuului auton takapenkiltä, kun ajoimme sysimustassa illassa kohti Helsinkiä.

Saiturin joulusta löytyy joulun kaunein sanoma. (kuva Harri Hinkka)

Ilu sanoo, että hänen Saiturinsa on vuosien varrella muuttunut.

– Hänelle on tullut lisää ikää, ja hänestä on tullut myös herkempi, etten sanoisi, että jopa rauhallisempi!

Kysymykseen onko samaa roolia raskasta näytellä vuosi toisensa jälkeen hän vastaa, ettei missään nimessä. Tämän joulun alla esityksiä oli yhteensä viisitoista ja niissä jokaisessa omanlaisensa tunnelma.

– Joka vuosi katsomossa istuu uusia lapsia, joille elämys on ainutkertainen. Siksi minulla on paljon vastuuta, enkä voi tepastella näyttämöllä miten sattuu, vaan näytellä joka ikisessä näytöksessä kuin se olisi ensimmäinen kerta. Suurimmalle osasta katsojista se onkin, mutta on sellaisiakin katsojia kuin yksi isoäiti ja hänen kaksi lastenlastaan, poikia, jotka ovat nähneet Saiturin joulun joka vuosi. Monet muutkin ovat nähneet näytelmän useamman kerran. Loppukiitoksissa on hurrauksineen välillä tunnelma kuin jalkapallo-ottelussa.

Mikä on Dickensin klassikotarinan opetus?

– Se, että hyvyys on aina parempi asia kuin pahuus, ja hyvä tuottaa aina enemmän iloa kuin katkeruus, Ilu vastaa.

Saituri, Ebenezer Scrooge on elämässään katkeroitunut vanha kitupiikki, jota kaupunkilaiset ja sukulaisetkin karttavat. Hän ei halua kenellekään hyvää, hän inhoaa joulua, joululauluja ja vapaapäivää, joka hänen pitää ainoalle alaiselleen antaa. Sitten tapahtuu joulun ihme.  Scroogen vuosia sitten kuollut yhtiökumppani ilmestyy hänelle ja ennustaa, että kolme haamua tulee jouluyönä näyttäytymään Scroogelle. Jos tämä ei ota onkeensa näiden näyttämistä menneisyyden muistoista, huonosti käy – lopullisesti!

Haamujen tarjoamista näyistä paljastuu, että Scroogella on ollut onneton lapsuus, eikä aikuistuminenkaan ole sujunut kuten sen pitäisi sujua. Hän rakastui rahan keräämiseen kihlattuaan enemmän ja jäi yksin. Katsellessaan menneitä kokemuksiaan, hän havahtuu omaan pahuutensa, sen syihin ja seuraamuksiin.

Scrooge oivaltaa, että joulun tärkein sanoma on se, että autamme toisiamme. Emmekä torju rakkautta ja perheen merkitystä. Siinäpä joulusaarnoista kaunein.

Ilun oman joulun tärkein hetki koittaa joulupäivänä, jolloin hän lennähtää yhdessä vaimonsa Ankun kanssa kuukauden lomalle Australiaan.

– Olemme siellä koolla kerrankin koko perhe, hän iloitsee.

Ensi vuonna, loman jälkeen hänellä on käsissään kaksi ohjaustyötä. Teatteri Vantaan näyttämölle hän ohjaa Mielipuolen päiväkirjan, jonka esittää nuori näyttelijä Antti Peltola.

Sen jälkeen Ilulla on edessään uransa isoin ohjaustyö, Hämeenlinnan Teatterin Horace McCoyn romaaniin perustava Maratontanssit-näytelmä. Sen ensi-ilta on vuorossa ensi syksynä.

Mutta vielä tällä viikolla viisi kertaa Saiturina!

Saituri muuttuu hyväksi ihmiseksi. Näyttelijä Ilkka Heiskanen sanoo, että hyvyys on aina parempi asia kuin pahuus. (kuva Harri Hinkka)
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *