Lola O.
Lola O.

Elämä matkalaukussa

Mä olen viettänyt matkalaukkuelämää suuren osan mun elämästäni. Sitä kauhistellaan yhtä lailla, kuin kauhistellaan mun vuosittaisen ja ihan jo viikottaisenkin ajamisen määrää. Etkö sä ikinä ole kotona? Taasko sä johonkin oot matkalla? Voi tota sun ainaista reissaamista. No, mutta minäpä tykkään reissuelämästä. Nyt puhutaan siis työreissaamisesta, ja ehkä ihan hiukan vapaa-ajastakin, mutta ei mistään lomista.

Ensimmäiset reissaamiskokemukset tulivat hyvin nuorella iällä. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa ollessani muutaman viikon ikäinen. En yllättävää kyllä, muista siitä mitään. Ensikosketukset erilaisiin laukkuihin tulivat nekin täysin ilman omaa tahtoa, ja omia muistikuvia. Tuolloin olin toki jo hieman vanhempi, ja siitä hetkestä on upea kuvakin. Se näytettiin kaikelle kansalle ympäri maailmaa myös Miss Universum-finaalissa, lucky me. Tämä oli se, kun veljeni laittoivat minut kassiin. Ilmeisesti laukut alkoivat tuntumaan jo silloin kovin kotoisilta, eli olisikohan nyt niin, että siitä se ajatus sitten lähti?

Missivuonna alkoivat sitten kaikki nämä matkustamiset töiden perässä. Reitit olivat jo tuolloin aivan mitä sattuu ja milloin sattuu. Aikatauluissa oli järkeä yhtä paljon kuin etäisyyksissäkin, eli ei ollut. Tietysti mulla oli vielä pakkomielle käydä välillä kotona, niin tulihan sitä reissattua. Tällöin jo niitä kaikkia erinäisiä laukkuja kulki matkassa aina monta. 

Kiireisimpinä hetkinä kotoa löytyi avaamattomia viime reissun laukkuja, uuteen reissuun valmiina olevia laukkuja, ja myös jotain siltä väliltä. Surullisimpia olivat ne osittain puretut laukut, joista oli parhaat kamat siirretty eteenpäin pyykkikoriin, seuraavaan lähtövuorossa olevaan kassiin, tai omille paikoilleen. Hylätyt kassit jäivät ikään kuin odottelemaan epätoivoisena sitä parempaa tulevaisuutta, tai tulevaisuutta yleensä.

Tällä hetkellä kotonani on itse asiassa täysin sama tilanne kuin noina aikoina, eli muutama laukku rivissä epämääräisessä odotustilassa. Villi arvio siitä, montako erilaista kassia tarttuu mukaan huomenna aamulla, voisi olla vaikkapa neljä tai kuusi. Tämän lähes yhdentoista tunnin toimistopäivän ja perus ajomatkojen päätteeksi illan suunnitelmissa kun on pakata lähes viikon työreissukamat ja jo sen seuraavankin viikon kamppeet lähes valmiiksi odottamaan. Pesukone tekee kaikkensa, jotta seuraavan viikonkin kamat olisivat pestynä ja valmiudessa huomenna aamuyöstä, kun oma startti taas on.

Mä oon sellanen, että otan helpoiten mukaan aina matkaan monta eri laukkua, joissa on aina tietyt tavarat. On keikkakassia keikkavaatteille ja oheistavaroille, on tietsikkakassia tietokoneelle, padille ja työ- tai muille papereille, ja sitten on se kassi, jossa on niitä yöpymiseen ja muuhun olemiseen liittyviä vaatteita ja tavaroita, ja yleensä myös joku jolla on sekalainen ja epämääräinen tarve olla mukana ja olemassa. Ah, ja toki, eväille on aina oma kassi, ja ehkä myös kengille. Tästä muuten huomaatte pakkomielteeni sellaisiin perinteisiin naisten juttuihin, eli käsilaukkuihin, eli sitä ei tosiaankaan ole. Nytkin meinasin unohtaa listasta kokonaan usein erikseen tarvittavan käsilaukun, ja se on se, mikä usein unohtuu itse reissuiltakin, ja sitten pyöritään kinkereissä tavarat kädessä ilman käsilaukkua.

Monta kassia pitää olla siksi, että silloin jutut on helposti, selkeästi ja kätevästi siirreltävissä. Mun mielestä. Huvittavinta on, että mut voi usein bongata kadulla roudaamassa niin montaa kassia, että kyseessä luulisi olevan vähintäänkin viikon reissu, vaikka kyse on ihan vaan perus siirtymisestä.

Itse pakkaaminen on mulla nopeaa, tehokasta ja systemaattista. Kunhan lista on valmis, se täytetään kohta kohdalta. Olen onnistunut tuomaan ehjänä toiselta puolelta maailmaa mitä erikoisempia asioita, kuten puolen metrin korkuisia onttoja kipsivaloksesta tehtyjä hahmoja. Tai, ainakin minun laukkuuni päätyneet tulivat ehjänä. Kaikki erikoiset särkyvät esineet ja esim pullot säilyvät aina ehjinä. Koputetaan puuta, mutta silti. Pakkaaminenhan on kuin tetristä. En tosin ole tetristä koskaan itse pelannut, mutta riittää kun tietää idean. Puoli Seitsemän ohjelmassa viime keväänä vieraillessani, oli auton pakkaaminen laitettu myös yhdeksi lisätehtäväksi vierailuni päätteeksi. Inboxiin tulvi tuolloin viestejä hurmaavista pakkaustaidoista.

Pakkaamistaidoista kertoo varmasti myös se, että onnistun aika ajoin sullomaan järkevästi ja järjestelmällisesti monen mielestä pienehköön autooni niin itseni kuin lapseni, sekä noin kahden viikon autoilureissun kamat tyynyineen ja peittoineen. Nämä siis niin, että kaikki säilyy takaluukussa eikä näy ulos. Näin ohi ajavien silmään auto ei näytä kattoon asti vuoratulta, ei siltä että ollaan lomareissussa kaikki omaisuus mukana, vaan perus siistiltä autolta, jossa on nainen ja pari lasta.

Lähes aina kaikilta matkoilta tarttuu mukaan uusi kassi. Sellaisia hyviä reissukasseja ja matkalaukkuja ei voi olla liikaa, ei tällä reissutahdilla. Yleensä kulutan laukkuni aivan puhki, nytkin kiertää kuviossa mukana kaksi, jotka saisi ommella kasaan, tai reilusti vaan hylätä. Jokaisella kassilla on aina oma käyttötarkoituksensa, persoonansa, ja tarinansa. Treenikassiin ei vaan voi pakata poikkeuksellisesti keikkavaatteita, se on no go.

Ja kun mä tässä puhun laukuista, niin nyt ei siis todellakaan puhuta mistään kalliista design-laukuista, vaan ihan perus jutuista ja myös niistä katumarkkinoiden eri kojujen ihanista löydöistä. Mä olen aina se tyyppi, joka haluaisi ostaa jokaisesta kohteesta jonkun kassin tai laukun, joka henkii jotakin persoonallista juuri siitä paikasta ja maasta. Intiaanikylästä ostetut käsintehdyt kassit, ja maan lipulla varustetut kangaskassit, persoonaa sen olla pitää. Joo, ehkä ne hajoaa kahden kerran käytön jälkeen, mutta sitten korjataan.

Mä olen luonteeltani hyvin rapumainen, eli teen kyllä todella nopeasti kodin paikkaan kuin paikkaan, juuri niistä sillä hetkellä löytyvistä tarvikkeista.

Mun elämä kulkee paljon matkalaukussa, paljoa en siis mukaani tarvitse.

Kommentoi »

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.