Kuukauden blogi: Keski-ikä

Keski-ikä, eikö se ole vähän kuin välitilinpäätös?

Sain teiltä todella runsaasti toiveita kirjoittaa keski-iästä, eli olenko minä nyt sitten keski-ikäinen? En minä vaan tiedä, saatan hyvin ollakin. En ole koskaan perehtynyt virallisiin määritelmiin siitä, mikä on se tarkka ikä josta keski-ikä alkaa, koska mulle ikä on ollut aina vain numero.

Juuri tänään mua kutsuttiin eräässä palvelutilanteessa nuoreksi, samaan aikaan mietin, että olen kirjoittamassa kohta blogin keski-iästä. Ristiriitaista, mutta ei haittaa minua, molemmat käy.

Keski-ikä on aina ollut mun ajatuksissa vähän kun välitilinpäätös. Näin 41-vuotiaana totean, että ehkä se on sitten nyt.

Keski-ikä on mulle yhteenveto, oivallusten summa, ja ajatuskimara kaikesta siitä, mitä olen saavuttanut, ja mitä en. Mikä on ollut hyvää, mikä huonoa. Mitä vielä haluaisin elämässäni saavuttaa ja kokea. Se on analyysi tehdyistä virheistä, onnistumisista, hyvistä ja huonoista valinnoista, ja siitä mikä on omaan onnellisuuteen ja jaksamiseen olennaista ja mikä on puhtaasti muiden tahdon toteuttamista.

Tänä päivänä en enää jää harmittelemaan asioita jotka eivät tapahdu tai onnistu, vaan jatkan eteenpäin hyväksyen syyt ja tapahtuneen. Kaikelle on syynsä, vaikka voi mennä aikaa, ennen kuin oivaltaa mikä se syy mihinkin oli.

Osaan nykyään nauttia enemmän pienistä asioista, sekä niistä pienistäkin hetkistä jonkun ihmisen seurassa. Toisin oli nuorempana. Silloin määrä oli tärkeämpää kuin laatu, mutta nykyään harvinaisemmatkin hetket vaikkapa ulkomailla asuvan ystävän kanssa ovat sitäkin arvokkaampia.

 

Se mitä minun keski-ikäni ei pidä sisällään, on erilaiset kriisit. Mietin usein, miksi jatkuvasti puhutaan erilaisista ikäkriiseistä, ikään kuin jokainen väkisin oireilisi pyöreitä vuosia täyttäessään.

Olen havainnut, että iän karttuessa ihminen tulee useasti rohkeammaksi joidenkin asioiden suhteen, ja toisille tämä tarkoittaa rohkeutta tehdä vaikkapa erinäisiä muutoksia elämässä, isojakin. Kaikilla se tietenkään ei toimi samalla tavalla, ja joskus muutoksia tapahtuu, vaikkei niitä itse tietoisesti hakisikaan.

Toiset ihmiset puolestaan iän myötä rauhoittuvat, tyytyvät, seestyvät ja myös oppivat varovaisuutta, mitä heillä ei ehkä aiemmin ole niin paljoa ollut. Tunnistan itsessäni kyllä ehdottomasti molempia edellämainituista. 

Oma ajattelutapani on jo pidemmän aikaa ollut sellainen, että asioita sattuu ja tapahtuu, niin hyviä kuin huonojakin, kaikille. Kriisiksi asti niitä en halua enää päästää, niistä pitää vain pyrkiä selviytymään eteenpäin. Mikäli omat työkalut eivät tähän riitä, nykyään uskallan jo pyytää apuja, toisin kuin joskus nuoruudessa.

Mistä sitten erilaiset ikäkriisit yleensä kumpuavat? Ne saattavat syntyä siitä, että on omassa päässään hyvin ehdoton jonkin asian tapahtumisen suhteen. Joskus sitä unohtaa, että itse ei voi kuitenkaan ihan kaikkeen vaikuttaa, vaikka näin haluaisi itsepäisesti uskoa. Muita ulkopuolisia tekijöitä on mukana aina tässä elämän yhtälössä, ja jokaisella asialla on merkitystä johonkin asiaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Toisille ikäkriisit syntyvät siitä, kun halutaan taistella jotakin vääjäämätöntä asiaa, kuten vaikka ikääntymistä vastaan. Toisille taas siitä, kun oma tapahtumarikas ja muutoksia täynnä oleva elämä yhtäkkiä tasaantuukin. Kumpikin voi aiheuttaa kriisin, jos sitä vastaan ehdottomasti taistelee.

 

Mun elämässä kaikki jonkinlaisiksi kriiseiksi luokiteltavat asiat ja tapahtumat on koettu ennen keski-ikää. Niitä on ollut lapsuudessa, nuoruudessa, uran alkutaipaleella, sekä lasten syntymän jälkeen.

Jälkeen päin katsottuna isoimpia kriiseiksi laskettavia asioita ovat varmasti olleet eräs täydellinen unelmien ja suunnitelmien murskautuminen, sekä ensimmäinen kunnon kasvupyröhdys median valvovan silmän alla. Kaikki ne tapahtuivat aika samoihin aikoihin, tasan 19 vuotta sitten. Silloin piti kaivaa kaikki selviytymistyökalut esiin ja rämpiä ensin takaisin siihen peilin eteen toteamaan hämmentyneelle peilikuvalleen, että kyllä, nyt kävi näin. Siitä sitten takaisin maan pinnalle, ja sen jälkeen työelämään ja ihmisten eteen. Tässä samassa kohdassa piti myös pystyä käsittelemään tapahtunutta vaikeaa aikaa kaikkine muutoksineen, lööppeineen ja käänteineen mediassa, koska muuten ei olisi ollut paluuta julkiseen työhön. Se aika ei ollut mulle helpointa, ja voi kunpa olisin tiennyt silloin kaiken, minkä tiedän nyt.

Toinen kriisiksi laskettava asia on ehdottomasti ollut ensimmäinen iso terveydellinen takaisku, kohtaamani selkäleikkaus vuonna 2007. Olin varma, että liikunnallinen elämäni päättyy siihen leikkauspöydälle. Olin juuri löytänyt liikuntalajin, joita halusin ohjata, ja löytänyt tanssin jälkeen lajin josta sain iloa ja virtaa. Olin aina ollut liikkuva ja energinen tapaus, ennen kaikkea olin identiteetiltäni vahvasti tanssija, ja tapani liikkua oli yksi vahvuuksistani. Nyt olin pessimistisen varma, etten pääsisi koskaan enää liikkumaan, tanssimaan, ohjaamaan liikuntaa, enkä edes välttämättä kävelemään normaalisti. Kävin sairasvuoteella yksin mielessäni läpi myös pyörätuolielämän mahdollisuuden, koska tapanani on hieman katastrofoida asioita, mutta olen kuitenkin päässyt elämään lähes tervettä ja liikunnallistakin elämää tuon jälkeen, ainakin toisinaan. Tuo kokemus kuitenkin muutti isosti elämääni, sekä suhtautumistani omaan kehoon. 

Kolmas iso asia, jota en kuitenkaan laskisi kriisiksi, oli tietenkin iso elämänmuutos, avioero. Asia jonka oli tapahduttava, ja joka vaikutti kaikkeen, kotiin, lapsiin, ihmissuhteisiin, läheisten ja tuntemattomienkin ihmisten suhtautumiseen. Se vaikutti myös taloudellisiin kuvioihin, sekä työkuvioihin, aivan kaikkeen.  

Olen pysynyt tiukasti päätöksessäni olla käsittelemättä eroani mediassa, ja näin se tulee olemaan. Ihmiset voivat vapaasti olettaa ja juoruta mitä haluavat, mutta he eivät tiedä, eikä heidän tarvitsekaan. Yksityiset asiat ovat yksityisiä. Muutamista virheellisistä uutisoinneista sen aikaista elämääni sivuten olen kyllä ärähtänyt. Ja niitähän aika ajoin osuu silmiin otsikoista. Kirjoittajan, eli toimittajan motiivi voi olla näissä mikä vain, mutta tahattomaksi virheelliseksi sanojen asetteluksi en vain suostu niitä uskomaan.

On olemassa sanonta siitä, että kaikille annetaan juuri niin paljon, kuin he jaksavat kantaa. Olen miettinyt tätä monesti, etenkin nyt tämän kuuluisan keski-iän korvilla. En tiedä haluanko uskoa tähän, koska mielestäni joillekin läheisilleni on annettu aivan kohtuuttomia taakkoja kannettavaksi. Joillekin toisille taas ei tunnu sattuvan juuri minkäänlaisia vastoinkäymisiä koskaan. Se ei kuulosta reilulta asetelmalta millään lailla, mutta loppupelissä, kuinka reilua elämä edes on? Ja kuinka hyvin kukaan todella tietää, mitä toisen elämässä oikeasti tapahtuu? Uskon, että kaikilla meillä on kriisimme, taakkamme ja vastoinkäymisemme, näkyvätpä ne päälle tai eivät. Toivottavasti ikä ei ole koskaan yksi omista taakoistani, koska sitä ei voi paeta.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *