Me and my car, eli mä ja mun auto

Toisilla on lemmikkejä, mulla on auto. Oon aina ollut autotyttö. Lapsena mulla oli pari isoa laatikollista pikkuautoja, osa peritty isoveljiltä, osa ihan varta vasten mulle hankittuja. Automatto oli rakas, ja kaikkeista hienoin auto oli sellanen hopeanvärinen, joka kulki matolla täysin äänettömästi.

Siitä se ajatus sitten varmaan lähti..

 

Olen onnistunut löytämään itselleni ammatin, jossa saa ajaa, paljon. Missivuonna lehdissä seurattiin mun autokoulun läpäisyä, ja vaihe vaiheelta sitä toitotettin myös lehdissä. Minä onneton kun olin jo missi, ennen kuin olin ajokorttini suorittanut. Äitini opetti minut ajamaan, aika vähällä riitelyllä. Tanssitreenimatkat Turku-Lieto välillä olivat hyvää ajoaikaa.

Heti kortin saatuani, aloin ajaa, paljon. Ajokortin kakkosvaiheen teoriatunnilla kyseltiin ryhmältä paljonko kukakin oli tällä välillä ajanut. Monet vastasivat ”ei yhtään”, joillakin oli matkaa takana vähän, joillakin enemmän. Minulla se luku oli 25000 km, se hiljensi luokan. 

Rakastan ajamista. En pysty kovin hyvin istumaan muiden kyydissä, eikä johdu muiden ajotavasta, en vaan pysty. En osaa nauttia siitä, mutta ajamisesta, voi kyllä. Ajan mihin vain, milloin vain, kuinka paljon vain, kelillä kuin kelillä. Ja olen ajanutkin. Aikaisemmin keikkavuosina kilsoja tuli vuodessa 50-60 tuhatta, nyt enää 30-40. Toki, mulla on aavistus, että uuden työni myötä määrä taas kasvaa reippaasti..

Saan kuulla ajamisestani loputtomiin. Saan kuulla olevani jollain tapaa hullu, kun lähden täysin pelottomasti itsekseni huitelemaan pitkin Eurooppaa.

Mutta sitten, ikuinen ihmettelyn aihe Helsingissä on se, että  ”siis sä tulit ihan turusta asti? Kuinka aikasin oikein jouduit lähtemään?” Ai että olen kypsä niihin.

Turussa mulla oli ystäviä radiomaailmasta ja muiltakin esiintyjäaloilta. Lähes jokainen oli sitä mieltä, että ennen pitkää muutan Helsinkiin media-alan töiden perässä, ettei sitten tarvitse ajaa. No, toisin kävi, nyt ne ystävät itse ovat muuttaneet töiden perässä, minä en.

Tiedän faktana, että jotkin työt ovat menneet ohi, koska Turku. On avoimesti pohdittu minun läsnäollessani työnantajan taholta, jaksanko varmasti ajaa ja eikö se nyt ole rankkaa. Näin 22 vuotta Helsinkiin ja muualle Suomeen töiden perässä ajaneena, voin jo sanoa että ei, ei se ole rankkaa, ei mulle. Ajamiseni on ollut ongelma muille, mutta ei mulle. Mä satun tykkäämään siitä, ja se on mulle elämäntapa. Se on aina ollut ihan minun oma valintani, ei kukaan mua pakota Turussa pysymään, eikä myöskään Helsingissä tai muualla töissä käymään.

Parin tunnin ajomatkat ovat minulle normaali työmatka. Aivan kuin toiselle 10 minuutin matka metrolla, fillarilla tai ratikalla. Siihen olen tottunut, siitä pidän. Sen aikana ehdin tarvittaessa psyykata itseni työmoodiin tai vastaavasti purkaa päivän tapahtumat tai keksiä ratkaisuja erinäisiin ongelmiin. Aina ei jaksaisi selitellä omaa ajamistaan ja työmatkansa pituutta ja kestoa. Tälläkin viikolla ajan Helsinkiin kolmena tai neljänä päivänä, ja lauantaina kohteena on Kiuruvesi. Reippaat pari tuhatta siis ajoa tälle viikolle, toimii.

En ole elämässäni juurikaan joutunut pahoihin kolareihin. Kerran ajoin mallikollegoideni tieltä suistuvan pikkubussin takana. Kyydissä olivat monet sen ajan julkisuudessa tutut nimet, joten kohu oli valmis ja uutisoitavaa riitti.

Toisella kertaa olin osallisena itse, kun ohituskaistalla ajaessa ohittamani rekka alkoikin luistella ja kääntyä poikki oman kaistani. Valinta oli nopea, joka rekkaa päin tai käännä itsesi ojaan pois alta, minä käänsin ojaan. Päädyimme 10 centin etäisyydelle syvään lumipenkkaan sen rekan kanssa, mutta mitään ei onneksi käynyt.  Joku poliisi kehui reaktionopeuttani tapauksen jälkeisissä haastatteluissa, silloin olin suht ylpeä itsestäni. Kolarin jäljiltä hyppäsin erään kohteliaan bemarikuskin kyytiin, jotta pääsin Helsinkiin kuvauksiin. Shokkitilasta huolimatta kuvista ei kukaan huomannut mitään erikoista juuri tapahtuneen.

 

Autoni on aina ollut minulle hieman kuin toinen kotini ja liikkuva toimisto. Siellä on kaikkea mitä voi tarvita, ja vähän muutakin. Autostani löytyy aina vesipullo, kahvikuppi, filtti, sateenvarjo, tyyny, toppatakki ja hanskat, koska lasten harrastukset tuovat mukanaan jäähallissa ja futiskenttien laidoilla hengailun joka säässä. Joko lätkämaila, koripallo tai futispallo löytyy lähes poikkeuksetta. Usein myös silloin, kun olen autollani täysin eri kaupungissa, kuin harrastavat lapseni, näitä työtapaturmia.. Myös roskapussi on vakio, koska minun autossani roskat eivät jää lattioille ja oviin. Myös kaikki etukortit ovat jotenkin muuttaneet autooni asumaan, koska muuten ne eivät ole mukana kun lähden liikkeelle. Euroopan kattava karttakirja, koska haluan matkustaessa välttää navigaaattoria, jotta itse tai lasten kanssa voimme valita reitit ja myös oikeasti nähdä mihin ja miten menemme.

 

Elämääni on mahtunut jos jonkinlaista autoa. Opettelin ajamaan Toyota Corollalla, sen jälkeen kohdalleni osui pari Mazdaa yhteistyön muodossa. Toinen päätyi myöhemmin omakseni. Tämän jälkeen alkoi Volvo-kausi, kun pääsin ensimmäistä kertaa valitsemaan itselleni autoa. Ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin Volvoni hain aina Oulusta asti, tarina siinäkin on takana. Sen jälkeen alkoi perhe-elämä, ja autoina käväisivät sellaisetkin merkit kuin Volkswagen ja Porsche. Sitten paluu Volvoon, ja rinnalle tuli hetkeksi myös yhteistyökuvion kautta Honda, mutta sen jälkeen olen pysynyt Volvoissa. Moni on ollut lyhytaikainen tuttavuus, mutta eräs pysyi matkassa yli kymmenen vuotta. Uusimman kanssa meillä oli kaksivuotispäivä, ja kokemustakin jo 15 eri maasta.

 

Yksi ikimuistoisimmista työmatkoista oli koulutusmatka Sardiniaan, minä, ja muut Euroopan Porschekauppiaat. Aivan. Merkille lanseerattiin maasturia, joten pitihän sitä esittelijänkin lähteä opiskelemaan. Ai sitä ajamisen nautintoa, kun mentiin niin hurjaa off road-rataa kuin on roadiakin, ja jonossa kulki kymmeniä Cayenneja. Tämän jälkeen Porschekuume oli valmis, ja pitihän sekin kokea, vaikka edes hetken, sen aikaa kun oli siihen varaa.

 

Saan valtavasti kicksejä siitä, että ajan kotipihaltani ihan minne haluan, olipa se Andorran vuoristokylä, tai Jäämeren ranta. Saksan autobaanat ovat luonnollisesti lempipaikkojani, siellä ei tarvitse vahtia nopeutta, ainoastaan tausta- ja sivupeilejä. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen ajokorttia hamuavan pitäisi päästä ajamaan Saksaan, jotta oppii muiden huomioimisen, jatkuvan oman edun ajattelun sijaan. Siellä voi kokea sen, miten liikenne soljuu kuin tanssi konsanaan. Itse sain muikkarin inssissä, koska otin liikaa muita huomioon, päästin muut silloinkin kun olisin saanut itse mennä.

Olen tyytyväinen, jos saan itse ajaa koko matkan. Silloin kun lapset ovat ainoat seuralaiset, ei synny kilpailua. 6000 kilometrin Eurooppareissut saa ajaa ihan itse, eikä tarvitse edes taistella. Lasten kanssa olen ajanut aina paljon ja opettanut sen, että aina on jotakin tekemistä tai laskemista ympäristöstä, kun ollaan autossa. ”Koska ollaan perillä?”-kysely ei johda mihinkään, eikä sitä meidän reissuilla kuulu.

Mitä sitten tapahtuu mun autossa, ja miksi ajan, enkä kulje esim junalla?

Ensinnäkin, julkisuus. Bussi ja juna, niissä ei valitettavasti saa omaa rauhaa niin kuin omassa autossa. Aina on joku, jolla on sanottavaa tai kysyttävää, tai ainakin seurataan tarkkaan, mitä teen. Omassa autossa on rauha, eikä se ole sidottu lähtöpaikkoihin tai aikatauluihin. Toisekseen, mun työssä on niin oudot aikataulut ja pakolliset reittivalinnat, ettei yksikään julkinen edes pysty tarjoamaan mitään, jolla tämä koko mun kuvio olisi toteutettavissa. Omassa autossa voi istua tarvittaessa täydessä hiljaisuudessa, puhua puhelimessa niin työ- kuin yksityisasioita, höpötellä muistettavia asioita ja blogi-ideoita kännykän äänitiedostoihin, tai luukuttaa repeatilla vuorotellen vaikka Ellinooran ja Evelinan versiota Leijonakuninkaasta. Tätä jälkimmäistä tein eilen ja tänään Turku-Helsinki välillä, ja tuskin sitä kukaan muu olisi halunnut olla kokemassakaan. Enkä mä halua keikkamatkoille seuraa, vaan haluan pitää tän ajan vain itselleni. Ja mielellään ajan aina kotiin, jäämättä yöksi reissun päälle. Eli, minähän ajan!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *