Olemalla hiljaa hyväksymme hiljaa

On olemassa ihmisiä jotka puhuvat, ja sitten on olemassa ihmisiä jotka tekevät. Molemmilla on paikkansa tässä maailmassa.

Lähtökohtaisestihan asiat ovat aika hyvin, mutta sitten kun tapahtuu vakavia ja vaikeita asioita, niistä on osattava puhua.

Tällä hetkellä Suomessa kuohuu luistelun ympärillä. Kansa ja luisteluväki kohisee niin tapahtumista kuin syytöksistäkin. Osa kieltää ja osa myöntää tapahtumat, osa lajin kanssa tekemisissä olleista on päättänyt ummistaa silmänsä kaikelta, jotta voivat pysyä puolueettomalla harmaalla maaperällä pahoittamatta vahingossa kenenkään mieltä. Ei olla olevinaan kenenkään puolella, ei sanota mitään, eli hyväksytään hiljaa.

En ole koskaan ymmärtänyt mitä tällaisella harmaalla alueella pysyttelyllä ja kaikella hyssyttelyllä saavutetaan. Vaikeista asioista ei haluta keskustella, se tuntuu olevan yleinen ajatusmalli Suomessa. Tai ehkä ei vain pystytä. Monella sama toistuu myös arjen tilanteissa, töissä ja parisuhteissa, kaikkialla vältellään konflikteja.

Minäkin olin nuorempana pitkään hiljaa asioista. En uskaltanut koskaan nostaa esille epäkohtia, koska hain myös omaa paikkaani yhteisössä aika lailla. Normaali koulusta selviäminen oli jo oma haasteellinen projektinsa päivittäin, saati sitten, että olisi pitänyt vielä huonolla itsetunnolla alkaa olla se rohkein ja äänekkäin, ja puuttua ääneen johonkin epäoikeudenmukaisuuteen, asettua hiljaista enemmistöä vastaan ja samalla keräten vielä enemmän huomiota osakseen. Vanhemmiten tilanne on muuttunut.

Oletteko huomanneet, kuinka usein asian esille tuonut on se, johon tyytymättömys ja harmitus asian tiimoilta sitten puretaan? Sen sijaan, että sanoista otettaisiin tarkasteltavaksi sisältö ja asia, otetaankin usein tarkastelun kohteeksi viestintuoja ja hänen henkilökohtainen persoonansa. Tätä tapahtuu usein, ja toki henkilön mahdollinen julkinen asema vaikuttanee tähänkin vielä tuplaamalla tai triplaamalla ilmiön.

Koskaan en ole itse halunnut olla huomion keskipiste, mutta useimmiten sitä olen ollut haluamattani. Ensin värin ja erilaisuuden, sen jälkeen misseyden ja julkisuuden kautta. Joku voisi sanoa, ja on sanonutkin, että itsehän sitä keskipisteenä oloa olen hakenut, mutta noissa alun lähtökohdissa ei kyllä ole mitään itse haettua. Ja 90-luvullakin julkisuuskin oli vain sellainen oletettu pieni ja väistämätön sivutuote, mikäli mieli selvittää reittinsä kauneuskilpailujen kiistattomaan ykköseen, Miss Universumiin. Nykyään luonnollisesti käytän ääntäni asioista puhumiseen, ja kyllä, silloin olen ehdottomasti hakenut huomion asian ohessa myös itselleni.

 

Vuosituhannen vaihteessa minut puhuttiin suuren joukon mukaan taistelemaan oikeuksistamme, asiassa joka koski erimielisyyksiä raha-asioissa silloisen työnantajamme, mallitoimiston kanssa. Vaan kuinkas sitten kävikään. Lopulta minä olin ainoa, joka taisteli asiassa lakimiesten kanssa loppuun asti, kun muut vaikenivat ja hävisivät matkoihinsa hissukseen. Minun ja toimiston osalta asia saatiin päätökseen sopimalla.

Monta vastaavaa tilannetta on tullut sen jälkeen vastaan. Elämässä on tullut usein vastaan epäoikeudenmukaisuuksia, joihin on lopulta ollut jonkun pakko puuttua. Näitä kaikkia yhdistää se, että lähes aina joku muu aloittaa kevyesti tunnustellen asioista puhumisen ikään kuin kulisseissa. Kokemuksia jaetaan ja lopulta vyyhti on niin iso, että jonkun on pakko tehdä se siirto, jossa nostetaan kissa pöydälle, kaikkien asiaan liittyvien tahojen nähtäväksi.

Aika usein se olen lopulta ollut minä. Vaikka olen joihinkin tapahtumiin liittynyt huomattavasti vähemmän kuin joku muu, silti joko jahkailu asian ympärillä kestää niin kauan, tai vahinkoa ehtii syntymään niin paljon, että lopulta en voi enää katsoa sivusta kun asioihin ei puututa. Mutta kuten joku on joskus minusta sanonutkin, valitsen tarkkaan taisteluni.

Samalla kun altistan itseni aina uudelle myrskylle, olen samaan aikaan kiitollinen niille, jotka toivat asiaa esiin minulle, mutta samaan aikaan myös pettynyt siihen, että aina minun täytyy olla se, joka avaa suunsa. Usein asiasta isoiten metelöineet kuiskailevat korvaani taustalla ja muiden katseilta piilossa että hyvä, oikein hyvä, mutta ääneen ei edelleenkään kukaan sano mitään. Vain minä. Tällaisista tapauksia on lukuisia matkani varrella.

Tämän vuoden aikana olen ehtinyt jo yhden avauksen tekemään. Asia elää ja etenee, ehkä. Vielä se ei ole millään tapaa julkinen, mutta jos siihen asti pitää lopulta mennä, sitten varmastikin taas mennään. Paljon fyysistä ja henkistä vahinkoa on kyseinen asia jo saanut aikaiseksi niin lapsille kuin aikuisille, mutta koska kulisseissa vain kuiskittiin ja hyssyteltiin niin pitkään, tässäkin asiassa minä päätin lopulta avata sanaisen arkkuni. Taaskaan sitä ei kukaan muu tehnyt, ei avoimesti, ei ääneen.

Joitakin vuosia sitten avauduin ison kohun seuraamana missikisoista ja niiden nykytilasta. Asiasta puhui monikin samoilla sanoilla myös julkisesti. Useat puhuivat julkisuudelta piilossa enemmän kuin minä, myös monet entiset missit, mutta olin silloin ex-misseistä ainoana nostamassa asiaa pöydälle. Myöhemmin moni muukin on sanonut sanasen tai pari esim ”Kaunis Elämä”- ohjelmassa.

Asioista pitää voida puhua. Pitää pystyä olemaan eri mieltä ja pitää pystyä antamaan kritiikkiä sekä vastaanottaa sitä. Ja se pitää pystyä tekemään ilman että mennään epäasiallisesti henkilökohtaisuuksiin.

Myönnän ja tiedostan, että tapani nostaa asioita esiin on toisinaan ravisteleva, ja sen pitääkin olla. Puhun asioista aika suoraan. Muuten asia on helppo sivuuttaa ja antaa mennä ohi. Värikynää ei ole tarvinnut koskaan käyttää, mutta niin puhe- kuin kirjoitustyylinikin takaa sen, että asia useimmiten menee perille, eikä reagoinnilta voida välttyä. Ei myöskään loukkaantumiselta ja mielensäpahoittamiselta.

Pari vuotta sitten minä ja Mira Luoti annoimme julkisuudessa kasvot koulumaailmassamme tapahtuneisiin julmiin vääryyksiin. Sillä kertaa en ollut viemässä asiaa eteenpäin todellakaan yksin, vaan olin asiassa jonkun toisen, vieläpä toisen tunnetun ihmisen kanssa, ja voin kertoa että se tuntui hyvältä. Niin karmea ja vaikea kuin itse aihe olikin tällä kertaa. Kerrankin en ollut se ainoa joka lopulta puhuu ääneen, kerrankin minulla oli julkinen tuki asiassa, ja taustalla suuri joukko niitä joilla kokemus oli huomattavasti pahempi. Tuo kouluissamme tapahtunut järkyttävä episodi kosketti liian läheltä satoja ihmisiä vuosikymmenten saatossa. Monet rohkeat ihmiset kertoivat kammottavan tarinansa mediassa nimettöminä ja jotkut nimillä, mutta julkisuudella oli merkitystä tänänkin asian huomioarvoon. Surullista mutta totta.

Kovin usein vaikeiden aiheiden kohdalla kulisseissa puhutaan paljon siitä mikä on oikein ja mikä väärin, mutta kuitenkin koko ajan asioita hyväksytään pysymällä niistä hiljaa. Ihmiset toimivat eri tavoin, ja niihin on jokaisella syynsä.

Osa tietää ja näkee, ja puhuu loputtomasti kulisseissa siitä, kuinka kauheaa on, että näin ja näin tapahtuu.

Osa ummistaa silmänsä asioilta, vaikka suoraan heidän edessään tapahtuu jotain joka on selvästi pahaa tai väärin. 

Osa ehkä pelkää jotakin, eikä ehkä uskalla siksi sanoa mitään edes siellä kulisseissa. 

Osa puhuu siitä, kuinka jotain pitäisi asialle nyt ehkä pian tehdä.

Osa puhuu siitä, kuinka aikoo ehkä tehdä ja sanoa jotain. Ilman että niin kuitenkaan tapahtuu. 

Ja sitten lopuksi on tämä osa ihmisistä, johon minä kuulun. Ne, jotka eivät hyväksy hiljaa, eivät jaksa pelkästään puhua taustalla, vaan tekevät ja sanovat ääneen. Ne, jotka eivät pelkää konfliktia tai mahdollista myrskyä, mutta avaavat silti sateenvarjonsa jo valmiiksi.

Ei ole turhaan keksitty sanontaa ”Don`t shoot the messenger”.

Vaikeista asioista pitää puhua, ei olla hiljaa.

Kommentit (2)
  1. Mikko Ilmen
    25.1.2020, 03:57

    Juuri näin kuin sanoit. Tulee väkisinkin mieleen Veikko Lavi; Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

    Valitetttavasti tämäkään ei toteudu, ei edes Suomessa.

  2. Olipa kiva lukea kirjoituksesi.

    Samanlaisessa roolissa olen usein ollut minäkin. Minulla kesti kauan tajuta miten homma lopulta toimii. Se, että hiljaa kuiskuttavat sulkevat suunsa, jos sanojaan joutuu puolustamaan.Ja se, miten räikeästi sanat ja teot voivat olla ristiriidassa keskenään.Välillä kävi niin raskaaksi yritttää puolustaa väärin kohdeltuja, että voimat meinasivat loppua. Selvisin tilanteesta, mutta se siitä on seurannut, että olen tullut epäluuloiseksi ja varautuneeksi, kun joku nostaa epäkohtia esille.

    On viisasta valita taistelunsa. Nyt sitten kuitenkin välillä puhisen itsekseni,kun joku vääryys harmittaa, mutta en uskalla (jaksa) sitä vastaan taistella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *