Rautaa, mokia ja glamouria

Olipa taas yksi keskiviikko täynnä ohjelmaa. Päivä toimistolla tuotantoyhtiön hommissa, ja sen jälkeen siirtyminen odotetun Iron Skyn The Coming Race-leffan maailman ensi-iltaan. 

Joku saattaa muistaa lukeneensa, etten juurikaan tällaisissa tilaisuuksissa ikinä käy. En, koska ne ovat muualla kuin kotikaupungissani, enkä oikeastaan muutenkaan löydä näille aikaa ja kiinnostusta, mutta nyt! Ohjaajan kanssa olin tehnyt itsekin yhteistyötä, joten toki halusin tämän ilmiön nähdä.

 

Fanipaita

Aamu alkoi kuudelta, olin päättänyt tehdä pari duunijuttua kotoa käsin, ennen kuin lähtisin Helsinkiin. Mainitsin jopa eilen toimistolta lähtiessäni, että tulen huomenna sitten paljon myöhemmin. Ei tapahtunut. Kumpikaan. Olin toimistolla taas hieman jälkeen yhdeksän, vaikka alunperin piti siihen aikaan lähteä Turusta.

Vähän lyhyempi päivä toimistolla, koska suunnittelin käyväni kaverin kämpillä vielä vaihtamassa arkisesta toimisto-minästä hieman enemmän pukukoodin mukaiseen minääni. Tänään olisi isot kinkerit luvassa monilla, minulla ne jäävät kyllä pelkkään leffaan.

Halukkuuteni pukeutua erinäisiin kinkereihin on täysi nolla, vaikka joku muu voisi ottaa suurta huumaa erinäisistä laittautumisista. Tiesin jo etukäteen odottaa, että pukukoodista huolimatta osa porukasta tulisi kuitenkin paikalle farkuissa. Niin se vaan usein Suomessa menee. 

 

Mulle erilaiset pukeutumiset ja laittautumiset ovat aina olleet joko harrastukseen tai työhön kuuluva välitön paha, enkä jaksa kuluttaa aiheeseen liikaa aikaa. Menee työstä. Kun aloitan, kaikki käy nopeasti ja tehokkaasti, vaikkei aloittaessa olisikaan hajuakaan siitä mitä lähtee tekemään. Aika fiilispohjalta siis mennään. Taas. 

Minut paremmin tuntevat tietävät, että poikkean ehkä monesta muusta siinä, että olen erittäin nopea laittautuja. Uralle mahtuu paljon niitä hetkiä, kun on ollut suora vaihto tulipunaisesta hiessä uivasta ryhmäliikunnanohjaajasta edustavaksi asuntoa esitteleväksi kiinteistönvälittäjäksi, tai vastaavasti ulkoilutapahtumasta gaalan houstiksi. Ei ole kerta eikä kaksi, kun täydellinen muodonmuutos on tehty reippaasti alta puolen tunnin, sisältäen suihkun. Vuosi sitten meni Linnan jatkojen tv-lähetykseen laittautumiseen tasan vartti, kyllä, otin aikaa. En vaan jaksa kuluttaa siihen liikaa aikaa, kun haluan olla nopea ja tehokas. Tästä pääsisikin helposti yhteen lempi turhautumisen aiheistani, ne hetket kun joudut pakosta istumaan tuntikausia meikkituolissa kuvauksia varten. Mutta, jätetään se nyt kuitenkin myöhemmäksi.

Asia joka huvittaa ainakin itseä, on se, että haluan aina jonkin hauskan twistin mun pukeutumiseen. Useimmiten se on ihan tarkoituksellinen ja sellainen mitä muut eivät ehkä edes näe. Se voi olla vaikkapa todella erikoisilla väreillä tai kuvilla varustetut sukat, tai muu vaatekappale muuten niin korrektin tai juhlavan asun kanssa. Lähtökohtaisesti se on kuitenkin sellainen, joka ei yleisölle näy. Klassisia mokia ja unohduksia sattuu toki usein, ja niistä syntyykin se tahaton twist. Tänäänkin niitä kävi kaksi, mutta kukaan muu tuskin kumpaakaan tajusi. Säästetään ne blogin loppuun.

 

Monet muut esiintyjät ja tunnetut ihmiset käyttävät stylistia ja käyvät erinäisissä pr-toimistoissa, sekä hakemassa vaatteita suunnittelijoiden valikoimista. Yllätys yllätys, en minä. Pr-toimistot eivät ole olleet asia tai käytäntö, mitä minulle olisi kukaan koskaan urallani esitellyt, ja eivätpä niiden mallikappaleet toisaalta ole myöskään koskaan minun kokoisiani. Eivät olleet ainakaan vuosia sitten, voihan olla, että tänä päivänä on toisin.

Mitä taas tulee suunnittelijoihin, olen aika arka pyytelemään ja kyselemään ilmaisten edustusasujen perään lainamielessäkään. Mikäli joku joskus itse ehdottaa yhteistyötä, on homma toki eri, mutta mulla on itsellä hieman kielteinen ajatusmaailma, kun puhutaan erinäisestä pyytämisestä ja vonkaamisesta. Voihan toki olla, että se toimii myös toisin päin. Olen minäkin toki erään suunnittelijan asuja käyttänyt muutamaan otteeseen, Kisu Korsin ihanat korsetit ja juhla-asut ovat näkyneet päälläni monissakin yhteyksissä.

Esiintyjän ammatissa olen aina toiminut niin, että mulla on oltava se oma työvaatekaappi siinä kunnossa, että asuja riittää erilaisiin työtilaisuuksiin. Kaikki shoppailuni pohjaa siis pääasiallisesti työvaatehankintoihin, ja haluankin panostaa ajattomaan pitkäkestoiseen muotiin. Tapanani on käyttää kaikki vaatteeni aika lailla loppuun, mikäli ne ovat onnistuneita valintoja. Muutoin ne löytävät tiensä kirpputorille tai Uffin laatikkoon. Autoni takaluukussa keikkuu tälläkin hetkellä yksi Uffille menevä kassi.

Esiintyjän ammatin vuoksi variaatioita ja erilaisiin tilaisuuksiin sopivia asuja täytyy aina olla varastossa paljon. Samassa vaatteessa ei voi vetää kovin monia kinkereitä putkeen, koska työni on isoksi osaksi julkista ja jotkut asut saattavat päätyä eri somekanaviin tai mediaan. Mutta, jonkin ajan päästä asut ovat jälleen ihan käyttiksiä näkyville keikoillekin, ja on havaittu, että ihmiset kyllä onneksi unohtavat nähneensä ne aiemmin. Voit siis pelata sen varaan, että näet mulla samat vaatteet toistekin, koska ne kiertävät matkassa mukana vuosia ja vuosia.

 

Mutta miten meni tänään noin niinkuin omasta mielestä? No, lopulta hyvin, vaikka matkassa oli mutkia. Monta. Eilen pähkäilin mitä pakkaisin aamulla mukaan, koska pukukoodi oli Iron Sky-henkinen tai juhlava. Suomessa kun on tapana aika paljon alipukeutua, päätin hieman jarrutella, mutta siltikään en keksinyt varmaa vaihtoehtoa vielä illalla.

Odotin ajatuksen asusta kirkastuvan unessa, kuten monesti käykin. Ei viime yönä. Uni täyttyi pelkistä työkuvioista, eli aamulla pakkasin hirveän määrän erilaisia asioita mukaan, ja tietenkin paljon koruvaihtoehtoja. Niin luulin ainakin.

Työpäivän aikana sain arvottua mielessäni jäljelle kaksi vaihtoehtoa. Kampaukseen vaikuttaisi se, että ajatus oli laittaa todella isot ja näyttävät korvikset, ja luoda niillä ja meikillä se juhla siihen tyyliin. Hiukset ylös siis. No, olin onnellisesti unohtanut koko huolella pakatun korupussukan Turkuun, eli se siitä ideasta. Plan b, hiukset alas ja peittämään korvat, ehkä kukaan ei huomaa kaivata koruja. Unohdin myös isomman laukun, joten nyt piti hölmösti kantaa pientä käsilaukkua sekä kännykkää kädessä.

Mutta hauska leffa, hienoja juttuja löytyi, ja fanikamaakin tarttui mukaan.

Kuohuviiniä ja huulipunaa leffateatterissa

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *