Unohda stressi ja suorituspaineet!

Marraskuun loppu. Vuosi ja yhdenlainen työjakso lähenee taas loppuaan. Mennyt vuosi on vaatinut paljon asioita, ja myös antanut huimasti. Mutta yksi sana, joka kuvaa parhaiten omaa tekemistä on sopeutuminen.

Vuosi 2019

Tämän vuoden aikana olen saanut olla mukana todella monissa mielenkiintoisissa tv-produktioissa, ja useissa eri rooleissa. Milloin olen ollut juontaja, milloin esiintyjä tai kilpailija, ja milloin taustalla hääräävä koordinoija tai roolittaja. Olen saanut elää työelämässä jännityksessä, luoda uutta ja myös tehdä tuttua vanhaa. Kaikkien näiden yhteisvaikutus on jälleen kerran oppiminen ja oivaltaminen, sekä lukemattomien elämysten saaminen.

Vaikka olen erittäin kunnianhimoinen ja haluan aina kehittyä, se ei tarkoita mulle, että tavoittelisin jatkuvasti jotakin isompaa titteliä ja suurempaa asemaa. Mä haluan kehittyä paremmaksi niissä rooleissa mitä teen, ja händlata juuri ne mahdollisimman hyvin.

Samaan aikaan kun olen nauttinut monista työkuvioista, olen nähnyt toisaalla tavallista enemmän punaista erinäisten ihmisten ja yritysten tavoista kohdella ihmisiä ja hoitaa asioita. Muutaman yrityksen olen laittanut omalle never again-listalleni, pohjautuen huonoihin yhteistyökokemuksiin ja yrityksen toimintatapoihin.

Tänä vuonna olen saanut myös matkustaa jonkin verran. Viime vuosi meni lähes ilman lomia ja reissuja, pikaisen visiitin Norjaan toki teimme miesystäväni kanssa. Tälle vuodelle lupasin itselleni enemmän reissuja, enemmän maita, ja sen toteutin vierailemalla reissuillani kolmessa uudessa maassa. Nämä olivat Itävalta, Kroatia ja Slovenia.

Kävin jälleen yksin reissussa Amerikan puolella, puoliksi töissä, puoliksi vapaalla. Sen lisäksi kävin eräällä ihan puhtaasti työmatkalla, ja kesällä ajelimme lasten kanssa pari viikkoa ympäri Eurooppaa, osaksi lomaa ja osaksi myös työtä sekin. Nyt alkaakin olla sopivan harmaat ja alakuloiset kelit, jotta voinkin alkaa jakaa teille vähitellen kesän roadtrip-tarinoita.

Mutta on asioita, joista olen joutunut tänä vuonna tinkimään paljon. Niitä ovat esimerkiksi kaikki sosiaaliset suhteet. Hävettää myöntää kuinka harvaa ystävääni olen kesän jälkeen livenä nähnyt. Sosiaalisten suhteiden osalta tämä on ollut aika vaisu vuosi, ja lähinnä minun puoleltani, koska olen jälleen kerran onnistunut täysin omistautumaan työlle ja perheelle.

Mä olen valinnut tehdä töitä pitkin Suomea, ja usein se tarkoittaa matkoineen lähes kellon ympäri toimimista. Se ymmärrettävästi rajoittaa mahdollisuuksia tavata ystäviä. Tai ei, oikeastaan se ei rajoita. Se, mitä kaikkea jää hoidettavaksi aina sitten kun vihdoin pääset kotiin, se rajoittaa. Kotini on tänäkin vuonna muistuttanut enemmän hotellihuonetta, jossa osa tavaroista on menossa, osa tulossa, ja osa on odottamassa seuraavaa määränpäätään. Silloin kun vihdoin olen kotona, pakollisten askareiden lisäksi olen jo saanut päivän sosiaalisen annokseni, enkä kaipaa enää kenenkään seuraa.

Rutiinit vs vapaus

Tänä vuonna olen tehnyt moniakin erilaisia projekteja ja yhdistävänä tekijänä niissä tuntuu olevan, että muutoksia tapahtuu koko ajan ja joka suuntaan. Sopeutuvainen luonne tekee tietenkin tästä helpompaa mulle, kuin mitä se voisi olla monelle muulle. Mähän olen ihminen joka ei juurikaan tunne sanaa arki, ei omaa moniakaan rutiineja, vaan ottaa jokaisen päivän uutena ja juuri sellaisena kun se tulee, mukautuen ja sopeutuen niiden tuomiin muutoksiin.

Mä pidä kyllä rutiineista, ja muutamia haluaisin omistaakin, niitä vaan ei kauheasti ole päässyt mun elämään muodostumaan. Ainoat vankat rutiinit mun elämässä ovat ne ajat, milloin lapset ovat minulla, ja milloin isällään. Kaikki muu on oikeastaan muuttuvaa.

Toisille minkä tahansa rutiinin rikkominen on hirveää, mulle taas toistuvat päiväkuviot eivät toisi välttämättä nautintoa, ainakaan vielä. Pidän siitä, että joka päivä on mahdollisuus ja joskus pakkokin improvisoida ja laittaa paletti ihan uusiksi. Se myös mahdollistaa ja pakottaakin tekemään jatkuvasti päätöksiä.

Muistan lukioajoilta, kun meille tuli mahdollisuus tehdä lukuärjestyksemme itse, se oli ehkä parasta mitä kouluelämästä jäi mieleen.

Lepo

Mä olen sellainen kausi-ihminen, joka uppoutuu ihan täysin siihen mitä tekee, ja tekee sitä pään sisällä koko ajan kunnes projekti on valmis. Se pyörii koko ajan jossakin taustalla. Toisinaan mullakin on niitä päiviä, jolloin tunnen jo aamusta, ettei musta ole mihinkään, ja tiedän että silloin kaivataan vain ja ainoastaan lepoa.

Olen oppinut arvostamaan lepoa vasta aikuisella iällä, eli ihan viimeisinä vuosina. Menen aina helposti siihen kaavaan, että yöunet ovat jatkuvasti 4-6 tunnin välillä, ja aika loppuu silti koko ajan kesken. Sitä kun ei vaan millään malttaisi nukkua, kun on niin paljon kivaa puuhaa. Mutta nykyään pakotan itseni palautumaan paremmin, nukkumaan toisinaan pidempään ja nollaamaan aivoni.

Silloin kun on mahdollista, pitää olla tekemättä ja ajattelematta töitä. Monilla säännöllisen työn tekijöillä se on vaikkapa viikonloppu jolloin palaudutaan, itsellä se on vähän milloin sattuu olemaan sopiva väli. Sille on myös välillä otettava kalenterista tilaa, jotta ei päästä itseään ylikierroksille.

Tällä hetkellä elän taas tilannetta, että edessä on paljon vapaata muutaman työrupeaman loputtua. Samaan aikaan kun nautin tulevasta vapaasta ja haluaisin karata johonkin lomille, niin samaan aikaan se yrittäjä pääni sisällä huutaa, että ensin pitää olla selvät työkuviot ensi vuoden osalta lukittuna, ennen kuin saa lähteä rentoutumaan.

 

Kun ei ole rutiineja, voi jokaisesta päivästä koittaa luoda itselleen sopivimman.

Kaikki uusiksi fiilispohjalta

Oman itsensä kuuntelulla ja rajojensa tuntemisella on iso vaikutus. Mulle tänään oli se päivä, kun jotenkin kaikki kuluneen viikon kilometrit noilla pilkkopimeillä sateisilla ja kuraisilla teillä muistuttivat itsestään.

Ajoin yöllä kotiin Helsingistä työpaikan pikkujouluista, ja olin suunnitellut tälle päivälle paljon. Tarkoitus oli kirjoittaa blogi, käydä lenkillä ja talviuinnilla, noutaa paketti, käydä kaupassa, kuvata muutamia yhteistyötuotteita, käydä pesettämässä tuo ylisuurelta savikokkareelta näyttävä auto, tehdä muutamia viikolta jääneitä koti- ja työasioita ja hoitaa paljon rästissä olevia paperihommia. Kuitenkin aamulla herätessäni tunsin jo että ei, tänään onkin se päivä johon kaivataan runsaasti lepoa.

On ollut monesti kynnyskysymys siirtää joitakin itselleni asettamaa deadlineja, mutta olen oppinut sen tekemään. Tänäänkin siirtyivät monet. Muiden antamat deadlinet pidän, mutta itseni kanssa pystyn jo neuvottelemaan, että eiköhän kuunnella mikä juuri nyt on tärkeintä ja priorisoida asiat uuteen järjestykseen. Kokeillaan jotakin asiaa uudestaan sitten freesheillä aivoilla.

Deadlinen muuttaminen on taito, joka ei ollut mulla todellakaan hanskassa uran alussa. Silloin tein kiltisti kaiken mitä olin kalenteriini laittanut, ja mistään ei tingitty, paitsi hyvästä fiiliksestä. Jos tingittiin jostakin, morkkis oli aivan järkyttävä. Kiristi suunnattomasti, jos joku muu tai vaikka itse pakotti itsensä tekemään asioita, mihin ei ollut sinä päivänä parhaimmillaan. Se pinnan kireys näkyi kaikessa tekemisessä, niin kotona kuin harrastuksissakin. Ja vain koska omien aikataulujeni noudattamatta jättäminen aiheutti ison turhautumisen tunteen. Koin silloin aina olevani epäonnistuja siltä päivältä ja mieliala oli sen mukainen. Onnellisuudesta ei ollut siinä kohtaa tietoakaan.

No, toisin on nykyään. Nykyään ei tarvita keinoja päästellä höyryjä. Asioihin pystyy suhtautumaan yleisesti paljon järkevämmin ja ymmärtäväisemmin. Olen nykyään paitsi rauhallisempi, myös sinut sen kanssa, jos tänään en pystynytkään toteuttamaan kaikkia suunnittelemiani asioita. Mutta toki koen suurenmoista mielihyvää jos pystyn toteuttamaan kaiken tai enemmänkin, ja siihen luonnollisesti pieni perfektionismi minussa pyrkii.

Toimin paljon fiiliksen mukaan. Väitän tunnistavani mitä milloinkin tarvitsen. Tämä tarkottaa käytännössä sitä, että jonain päivänä istun koneella aamuyöstä yömyöhään, ja teen hirveässä puuskassa paljon asioita valmiiksi ja ennakkoon, enkä malttaisi millään lopettaa. Toisina päivinä istun enimmän osan päivästä autossa, ja mietiskelen työasioita. Normaali on jotain näiden väliltä. Joinakin päivinä ei tehdä mitään.

En ole koskaan oppinut tekemään töitä sellaisella pakotetulla yhtenäisellä työajalla. Siksikin varmasti olen yrittäjä ja freelancer, joka työskentelee hyvin paljon juuri silloin kuin se itselle parhaiten toimii. Pyrin tekemään asiat ehokkaasti, toivottavasti keskeytyksettä, ilman että kulutan tärkeää aikaa odotteluun tai juoruamiseen. Jos jokin työ seisoo ja odotuttaa, voi olla aivan varma, että teen sitten sillä aikaa jotakin toista.

Pakko myöntää, että olen ollut hyvin epäsosiaalinen kollega tänä syksynä. En ole lähtenyt muiden pyynnöstä mukaan lounaille, eikä muitakaan yhteisiä taukoja mun kanssa oikein synny.

Mutta olenpahan selviytynyt omilla aikatauluillani ja arjen selviytymiskeinoillani jälleen yhdestä vuodesta erittäin hyvällä työmäärällä, ja mikä parasta, ilman niitä monia koskettavia työuupumisia.

Rasti ruutuun, jo 42 vuotta ilman loppuunpalamista!

Elämä on paljon helpompaa, kun oppii välillä hölläämään.

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *