Lola O.
Lola O.

Tunnustuksia ystävyydestä…

Mä oon mielestäni yleisessä mittakaavassa aika huono ystävä. Riippuu tietysti siitä, mitä ystävyydeltä haluaa ja odottaa. 

Mun ystävät asuu pitkin maailmaa, jotkut mun kanssa samassa kaupungissa, jotkut ihan toisissa kaupungeissa ja jotkut ulkomailla. 

No, mua tämä ei sillä tavalla haittaa, koska en lapsenakaan omistanut bestistä. Ainakaan omasta mielestäni. Olin aina henkisesti aika yksin ja kaverit vaihtuivat ympärillä tilanteiden mukaan. 

Nuoruudessa oli toki niitä saman pihan kavereita ja sitten lähinnä niitä pakollisia koulu- ja tanssikavereita. Mulla oli ainakin niin vahva kilpailuvietti jo lapsena, että kyllä muutamien kanssa kilpailtiin jatkuvasti pojista, siitä kellä oli hienoin tanssipuku, kuka oli paras kisoissa tai koulussakin. Melkein jokaista ystävyyssuhdetta varjosti tuolloin kilpailuasetelma, ja monenlaista kateutta oli suuntaan ja toiseen. 

Mulla on x määrä oikeita ystäviä. Sitten on niitä kavereita, tuttuja, ihmisiä joita tunnen ja ihmisiä, jotka tuntee mut, tai jotka luulevat tuntevansa. Näitä viimeisimpiä onkin sitten pilvin pimein. Ääneen en lähtisi ihmisiä kategorisoimaan, ovatko he ystäviä vai tosiystäviä. Mielestäni erilaisina aikoina tarvitsee erilaisia ystäviä, ja jokaisesta ystävyyssuhteesta saa ja haetaan tiettyja asioita. Ystäviä on siis eri tarkoituksiin ja eri elämänvaiheisiin.

Tunnettuna ihmisenä oon kokenut monesti sen, kun joku kertoo muille olevansa sun ystävä, tietävänsä sitä ja tätä. Juoruilu on ehkä pahinta, etenkin kun kuulijapuoli saattaa uskoa silmää räpäyttämättä kaiken mitä toinen suoltaa, kyseenalaistamatta yhtään sen todenpitävyyttä, tai edes sitä mahdollista ystävyyttä. Toinen ikävä asia on se, kun halutaan lähelle sua, jotta saataisiin jotakin ihanaa sisäpiirin tietoa sun elämästä, tai muiden julkkisten elämästä. Jälkimmäinen on mun kohdalla ainakin täysin mahdotonta, koska en kenenkään toisen julkisuuden henkilön kanssa koskaan edes vietä aikaa. Sitten nämä toiveet, että jollakin tapaa hyödyttäisiin sinusta ystävänä, olipa se kutsu aveciksi joihinkin privaattikemuihin tai mitä milloinkin.

Vasta ensimmäisen parisuhteen jälkeen tuli hetki, että aloin hankkia näitä ns aikuisen iän ystäviä. Ongelma oli vain se, että olin jo missinä tunnettu, joten kaikkeen tutustumiseen piti siis suhtautua varauksella. Luottamusta piti harjoitella niin hyvin, kuin aivan katastrofaalisinkin seurauksin ja pitää edelleen. 

Ei ole ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun luottamukselliset tekemiset on vuodettu muka hyvien ystävien toimesta mediaan tai muille vahingollisille tahoille, eikä yksi tai kaksi kertaa, kun jo nuoruudessa se suuri ja pitkäaikainen hyvin tiedossa oleva ihastukseni on viety nenän edestä ja oikein tuotu siihen silmien eteen näytille. 

Aikuisiällä tuo jälkimmäinen kuvio on tietysti saanut vielä ihan erilaiset tasot, silloin  samanlaisista teoista on hiukan toisenlaisia seurauksia. Mulla kun luottamus menee,  en jää sitä ystävien kohdalla juurikaan enää rakentelemaan ja korjaamaan. Silloin lähtee ihminen elämästä. Suojelen ehkä tällä itseäni, ihan sama mitä muut ovat tästä mieltä. Luottamus on ollut siis aina hakusessa, siksi on ollut paljon helpompi pitää ihmiset kauempana.

Ihmiset lähtevät elämästäni myös silloin, jos ystävyydestä saa pelkkää negatiivista, ja jos toinen ihminen imee kaiken energian. Näitä tunteita ja negatiivisia ajatuksia en tarvitse elämääni yhtään lisää, niitä kyllä löytyy riittävästi muutenkin.  

En ole kauhean usein elämässä sellaisessa tilanteessa, että mulla olisi tylsää. En sellaisessa, että vahvasti tarvitsisin seuraa. Ystäviä tarvitsen kyllä erinäisiinkin asioihin, mutta en ehkä ole koskaan ollut heistä samalla lailla riippuvainen, mitä toiset ystävistä ja seurasta ovat. Mulla kun on se hassu halu olla todella paljon yksin.

Voin rehellisesti sanoa, että mulla on frendejä joiden kanssa vaihdan vain pari sanaa vuodessa. Joskus selaan kerralla vaikkapa somesta pitkän ajan postatut kuulumiset niiltä, jotka siellä ovat ahkeria. Täten tiedän edes jotain heidän elämästään.

On myös niitä frendejä, joiden kanssa olen puheissa viikoittain, lähes päivittäin. Useimmiten viesteillä. En ole puhelimessa puhuja, en vaan osaa roikkua ystävien kanssa luurissa juoruamassa, paitsi joskus kun ajan. Mutta harvoinpa nämä ainakaan aamusta onnistuvat, muuna aikana puhutaankin vai työasioita.

Nyt sitten. En ole puolen vuoden sisällä katsellut enää somea, etenkään facebookkia, muuta kuin parin ensimmäisen postauksen verran. En siis rehellisesti yhtään tiedä mitä siellä ihmisille kuuluu, ja mitä oikeassa elämässä. Olen saanut useasti kyselyjä, miksi en kysynyt jostakin merkittävästä somessa nähdystä käänteestä mitään, miksi en kommentoinut sanallakaan. No en tiennyt niistä. Työpuoli somessa vie jo niin paljon aikaa, että en halua siellä juuri muuten hengailla. Eikä ole kyllä ollut sitä aikaakaan. 

Taas on tulossa kutsu frendin synttäreille. Harvemmin näitä enää tulee, koska tiedetään etten mä juuri koskaan pääse. Mä oon aina se tyyppi joka on töissä ja eri kaupungissa.

En kauheasti jaksa työn ulkopuolella pakollista tutustumista uusiin ihmisiin, joita tällaisissa juhlissa yleensä on. Enkä vastaavasti jaksa sellaisiakaan juhlia, joissa tiedän tapaavani paljon tällaisia energiasyöppöjä ja negaa aiheuttavia tyyppejä. Kaikki sellaiset juhlat on vähän kuin olisi kuitenkin jollain tapaa esiintymässä ja haastateltavana, ja täytyy jaksaa edustaa. Mä koen ne todella kiusallisina, etenkin nykyään. Kyllä sitä haluaisi tavata frendinsä ihan privasti sitten kun tapaa. 

Herääkin siis ajatus, olenko huono ihminen jos en jaksa innostua ystävieni ystävistä? 

Vapaapäivät mä olen mieluiten yksin tai perheen kanssa. Lapsena leikin ja pelasin neljällä eri kuvitteellisella hahmolla lautapelejä, ja tekisin sitä helposti vieläkin jos olisi aikaa. En tarvitse siihenkään välttämättä aina oikeata seuraa. Lomillekin haluan lähteä samoin, eli joko perheen kanssa tai yksin. 

Musta on vuosien varrella koitettu saada monia ystäväjuttuja mediaan, mutta en ole suostunut. Myöskään mun some ei täyty ystäväkuvista, vaan se täyttyy työstä ja minusta, eli aivan puhtaasti ja itsekkäästi mun elämästä. 

Tosi monet tarvitsevat arjessaan enempi frendejä. Halutaan hengailla, mennä leffaan, shoppailla, mennä syömään jne. Mä en. Mä oon tunnetusti tosi hyvä kuuntelija, mutta en oo hyvä kyselemään ”mitä kuuluu?”. Enkä jaksa suoltaa omia kuulumisiani jatkuvasti muille, ihan kuin ne olisivat niin kovin tärkeitä.

Tämä mun huono ystävyys konkretisoitui taas eilen, sillä syksyllä lupasin tosi monelle ihmiselle mennä lounaalle, sekä mm yökylään, kun haluan jäädä Helsinkiin. No, yhtäkään näistä en ole toteuttanut, ja sain erään muistutuksen siitä aiemmin tällä viikolla. Anteeksi!

Muutama ihana ystävä, todellinen timantti on pysynyt mun matkassa vuosikymmeniä. Ovat jaksaneet katsoa mun menoa niin hyvässä kuin pahassakin. Jotkut ovat pysyneet ihan lapsuuden kotipihalta asti, ja on sitä aikuisiällä löytynyt pari uuttakin luotettavaa kullanarvoista tahoa. Heitä en vaihtaisi pois, mutta vielä parempi ystävä voisin kyllä heille olla. He kyllä tietävät ja ehkä jopa ymmärtävät, että vaikka menisi kuukausia etten pidä yhteyttä, niin seuraavassa hetkessä jatkamme jo siitä mihin jäimme viimeksi. Minä en katoa mihinkään, eivätkä onneksi hekään.

Olette tärkeitä, vaikka oonkin työhullu ja erakkoluonteinen, ehdoton ja erittäin itsekeskeinen ja maailman huonoin ystävä just nyt.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.