Amerikan Psykosta

Kesäloma sujui mukavissa merkeissä muun muassa Amerikan Psykoon, sekä romaaniin (1991) että elokuvaan (2000), tutustuessa. Molemmat olivat toki tuttuja jo ennestään, mutta niistä avautui nyt uusia tasoja.

Juppisarjamurhaaja Patrick Batemania seuraava Amerikan Psyko -kirja aiheutti ennen ilmestymistään melkoisen kohun, kiitos etenkin naisvihamielisyytensä ja graafisen väkivaltansa. Simon & Schusterin piti julkaista se maaliskuussa 1991, mutta se vetäytyi vedoten ”esteettisiin erimielisyyksiin.” Ilmeisesti kyse oli kuitenkin siitä, että kustantamon johto jänisti viime metreillä. Simon & Schusterin naistyöntekijät osoittivat mieltään ja National Organization for Women vaati boikottia. Paha poika Ellisillä oli lisäksi maine halpana provokaattorina, jolla ei ole annettavaa vakavalle kirjallisuudelle.

Tekijä sai pitää ison ennakkonsa ja nauroi koko matkan pankkiin, kun Viking Books osti teoksen ja julkaisi sen pehmeäkantisena. Penguin, joka oli julkaissut Ellisin edellisten kirjojen pokkarit, luopui oikeuksistaan Amerikan Psykoon ja kirjailijan luottomies George Corsillo kieltäytyi tekemästä romaaniin kantta. Helpolla Ellis ei muutenkaan päässyt. Esimerkiksi The New York Timesissa, kohtalaisen järkevässä lehdessä, oli linjattu, ettei inhottava Amerikan Psyko kuulu sananvapauden piiriin, eikä sitä pitäisi julkaista. Artikkelin otsikko oli tabloidimaisen kauhisteleva: ”Snuff This Book! Will Bret Easton Ellis Get Away With Murder?”

Vihamielinen reaktio ei ollut yllätys, sillä romaanin kertoja Bateman kuvailee rikoksensa ja seksiaktinsa tuskallisen tarkasti. Hän on kylläkin niin epäluotettava, ettei ole lainkaan varmaa, syyllistyykö hän raakuuksiin vain omassa päässään, mutta tämä tosiasia jäi teoksen hysteerisessä ennakoinnissa huomioimatta. Kun The Los Angeles Times julkaisi Amerikan Psykosta positiivisen arvostelun, tuohtuneet ihmiset peruivat lehden tilauksiaan ja pommittivat sen toimitusta negatiivisilla viesteillä.

Ellis itse sai roskapostia, kuten tappouhkauksia. Hänet leimattiin Batemanin kaltaiseksi psykopaatiksi ja kirjaa vaadittiin sen synnyinmaassa vedettäväksi pois kaupoista. Muualla maailmassa reaktio ei ollut aivan yhtä hullu, mutta esimerkiksi Saksassa ja Australiassa sen myyntiä rajoitettiin. Suomessakaan isot kustantamot eivät uskaltaneet koskea siihen, vaan sen kustansi Pikku-idis vuonna 1993. Tammi julkaisi pokkariversion myöhemmin, elokuvasovituksen ilmestyttyä.

Pidän Amerikan Psyko -romaania mestariteoksena ja se kuuluu suosikkeihini. Se on teknisesti täydellinen, vaikka siinä ei ole varsinaista juonta. Ja vaikka sen seuraaja, muotimaailmaan sijoittuva Glamorama (1998), on hyvä, Ellisin muu tuotanto ei ole kummoista. Hän tavoittaa Batemanin luonteen esimerkiksi pistämällä hänet listaamaan jatkuvasti, mitä merkkivaatteita kenelläkin on päällään. Amerikan Psyko sijoittuu Wall Streetille ja 1980-luvulle, mutta siinä ei haukuta pelkkiä lipeviä bisnesmiehiä, vaan satirisoidaan koko kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa. Ronald Reaganin ajan Yhdysvallat tuomitaan siinä tylysti.

Väkivaltaa pehmitetään runsaalla mustalla huumorilla. Bateman asuu samassa talossa Tom Cruisen kanssa ja nolaa itsensä osuessaan kuuluisan näyttelijän kanssa samaan hissiin. Ellis sai muuten idean Batemanin hahmoon nähtyään nuoren Cruisen, jonka leveän hymyn takana ei ollut mitään. Romaani ei nähdäkseni toimisi yhtä hyvin, jos se ei menisi kaikessa niin pitkälle, kohtuuttomuuksiin, kuten siitä tehty filmi osoittaa. The Los Angeles Times päätti silti kirja-arvostelunsa ilmoittamalla, ettei Ellis liioitellut tarpeeksi. Elokuva on esteettisesti miellyttävä ja Christian Bale kuin ilmetty Patrick Bateman, mutta ohjaaja Marry Harronin näkemys jää hieman liian kiltiksi. On toki ihme, että filmiä edes tehtiin, niin tulenarkaa sen lähdemateriaali oli. Jos Ellisin tarina olisi yritetty siirtää valkokankaalle sensuroimattomana, rahoitusta ja laajaa teatterilevitystä olisi tuskin järjestynyt.

Ellis tunnusti The Paris Review’n haastattelussa, että Bateman perustuu osin kirjailijaan itseensä. Etuoikeutettu Ellis eli vastaavassa hedonistisessa, nihilistisessä ja pinnallisessa maailmassa kuin henkilöhahmonsa. Ja aivan kuten murhaaja, kirjailija tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja halusi epätoivoisesti kuulua johonkin, olla osa porukkaa. Henkilökohtaisuus tekee Amerikan Psykosta paremman. Siinä ei mitenkään ihannoida Batemanin elämäntapaa. Raju elämä ja romaanin kirjoittaminen polttivat Ellisin loppuun, eikä hänessä ole ollut enää myöhemmin samaa vihaa ja inhoa. Mutta mikä teos Amerikan Psyko onkaan, parhaita 1980-luvun kulttuurin pimeän puolen kiteytyksiä. Se selittänee ennen romaanin julkaisua valloilleen päässeen pelon.

kulttuuri kirjallisuus televisio-ja-elokuvat politiikka
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *