Antti Arnkil: Raittilan linja

raittilan-linja

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Selittää maailma ja hajottaa se

Antti Arnkil:

Raittilan linja

Siltala 2016, s. 153

Antti Arnkil (s. 1975) on kustannustoimittajan työnsä ohella tehnyt esseekirjoja viime vuosina. Hänen ensimmäinen kokonaan oma teoksensa, Lauantaiesseet (2014), sai kiinnostuneen vastaanoton. Tilaustyönä tehty Raittilan linja on sekin onnistunut. Siinä käsitellään monitahoisesti tänä vuonna 60 vuotta täyttäneen Hannu Raittilan (s. 1956) tuotantoa.

Kolmeen osaan jaetun Raittilan linjan alussa tehdään yleiskatsaus Raittilan teksteihin. Sen jälkeen haastatellaan Raittilaa ja paneudutaan romaaniin Atlantis (2003), jota Arnkil pitää Raittilan tärkeimpänä kirjana. Arnkilin uusia esseitä on helppo lukea. Ne sopivat myös kaltaisilleni lukijoille, joille Raittilan tekemiset eivät ole ennestään tuttuja.

Raittilan kaunokirjat on lokeroitu insinööri- ja äijäproosaksi, koska niissä kerrotaan insinöörimiehistä. Tämä tulkinta on kuitenkin yksioikoinen, sillä se unohtaa Raittilan leikillisyyden ja myös hänen suoranaisen pyrkimyksensä huijata. Kuten Arnkil huomauttaa, ”harvemmassa ovat fiktiontekijät, joiden tuotannossa yhdistyvät niin johdonmukaisesti nämä ääripäät: kirjallisuuden epäluotettavuuden alleviivaaminen ja toisaalta pyrkimys selittää maailma, luoda absurdilta näyttävästä todellisuudesta ymmärrettävä kokonaiskuva.” (s. 8)

Vanhan ja uuden välissä

Raittilan linjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että mitään raittilalaista muotoa ei ole. Antti Arnkil viittaakin tällä todennäköisesti ironisesti Hannu Raittilan proosan monitulkintaisuuteen. Raittila ei ole tietystä poliittisuudestaan huolimatta yhteiskunnallinen kirjailija, tai ei ainakaan pelkästään. Hänen kertomuksistaan löytyy kuitenkin selvä punainen lanka: ”Varhaiskauden novellikokoelmissa, ja myöhemminkin, kerrotaan usein tekniikan, kaupankäynnin ja kulttuurielämän välimaastossa häärivistä ammattilaisista ja heidän ongelmistaan.” (s. 16)

Raittilan esikuvia suomalaisista kirjailijoista ovat Veijo Meri, Antti Tuuri ja Väinö Linna. Lisäksi häneen ovat vaikuttaneet muun muassa Raamattu ja radiossa ennen kirjailijanuran alkamista tehty työ. Raittila on luonnehtinut tapaansa kirjoittaa matkimiseksi. Hän imee vaikutteita ja sulauttaa ne yhteen.

Lopputulos on ajatuksia herättävä yhdistelmä vanhaa ja uutta. Arnkil kiteyttää: ”Kirjoittajana ja ajattelijana Hannu Raittila on traditionalisti. Sekä fiktiossaan että esseissään hän kirjoittaa perinteen päälle ja marginaaleihin. Kommentoi, leikkii, purkaa auki, vääntää uusiin asentoihin.” (s. 44)

Raittila on kirjoittanut kaikenlaista. Arnkil nostaa hänen kirjoistaan esiin romaanit Atlantis ja Pamisoksen purkaus (2005). Niissä kuvataan kahden toisiinsa nykyään kytkeytyvän asian, politiikan ja talouden, vieraantumista tavallisesta elämästä. Tämä johtaa vaikeuksiin, jotka purkautuvat Raittilalla katastrofeina. Arnkilin pitkä analyysi Atlantiksesta on mielenkiintoinen.

Lajityyppien törmäys

Antti Arnkil ja hänen kollegansa ovat kritisoineet pitkän proosan ylivaltaa kotimaisessa kirjallisuudessa. Romaanit nauttivat kohtuuttoman suuresta huomiosta verrattuna muihin lajityyppeihin. Etenkin esseet jäävät Arnkilin mielestä turhaan paitsioon.

Hannu Raittila on kirjoittanut sekä proosaa että esseitä. Arnkilin mukaan Raittilan tekemisissä ”ei ole koskaan ollut jyrkkää eroa fiktiivisen ja nonfiktiivisen välillä. Kyse on yhdestä ja samasta ajattelu- ja kirjoitusprosessista, jossa toistuvat tietyt suuret aiheet ja kysymykset: modernisaatio, Suomi, Eurooppa, teknologia, raha, taide, kommunikaatio, uskonto ja niin edelleen.” (s. 64–65)

Harva suomalainen kirjailija on kirjoittanut jälkimodernin ja jälkiteollisen ajan ilmiöistä yhtä kiinnostavasti kuin Raittila. Hän on seurannut monessa mielessä aikaansa: ”Syvimmän laman aikaan 1993 esikoisteoksensa julkaisseen Raittilan kirjallinen ura oli noussut samaa tahtia BKT:n kasvukäyrän kanssa. Muutamaa vuotta Pamisoksen purkauksen jälkeen taittui sekä talouskasvu että Raittilan usko fiktion mahdollisuuden.” (s. 101)

Raittila poukkoilee lajityyppien välillä tavalla, joka voi tuntua vieraannuttavalta. Myös hänen provokatiiviset lausuntonsa saattavat viedä huomion turhaan pois varsinaisesta asiasta, eli kirjojen teemoista. Raittila on muun muassa väittänyt, että vain paljon myyviä romaaneja saa julkaista. Tällaiset heitot ovat kummallisia, vaikka niiden antaja ei olisikaan aivan tosissaan.

Vaikka Arnkil ihailee Raittilaa, Raittilan linja ei sisällä pelkästään ylistystä. Mukana on myös kriittisiä huomiota esimerkiksi Raittilan kyvyttömyydestä kirjoittaa naisista. Hän on parhaimmillaan kertoessaan miehistä ja ironisoidessaan heidän turhantärkeää maailmaansa. Hän on kiinnostunut miesten pieleen menevistä liiketoimista: ”Rationaaliset projektit kääntyvät sekoiluksi ja itseään ylläpitäväksi tolkuttomuudeksi.” (s. 137)

Raittilan linja on toimiva katsaus Raittilan tuotantoon. Se ei ole kuivaa kirjallisuudentutkimusta, vaan purevaa esseetä. Sen lukemalla saa varmasti innoituksen tarttua Raittilan parhaisiin kirjoihin.

Esa Mäkijärvi

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *