{"id":153,"date":"2011-07-14T12:55:00","date_gmt":"2011-07-14T09:55:00","guid":{"rendered":"http:\/\/blogit.image.fi\/merkintoja\/arto-mellerista-2\/"},"modified":"2018-02-28T09:46:33","modified_gmt":"2018-02-28T07:46:33","slug":"arto-mellerista-2","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/arto-mellerista-2\/","title":{"rendered":"Arto Mellerist\u00e4 (2)"},"content":{"rendered":"

\"\"id=\"BLOGGER_PHOTO_ID_5629191196381992418\"<\/a><\/p>\n

(T\u00e4m\u00e4 on korjailtu versio vuonna 2010 kirjoitetusta ja julkaisemattomasta artikkelista. Katso my\u00f6s aiempi<\/a> Mellerist\u00e4 kirjoittamani merkint\u00e4.)<\/p>\n

—<\/p>\n

Kaksi Melleri\u00e4<\/p>\n

1<\/p>\n

Heti t\u00e4m\u00e4n kirjoituksen aluksi teen pahimman mahdollisen virheen, eli totean Arto Mellerin ja h\u00e4nen runojensa olevan yht\u00e4. Helsingin Sanomiin Mellerin kootut runot arvostellut<\/a> Markko Paasonen on vastakkaisella kannalla: \u201dRunoja lukiessa t\u00e4ytyy muistaa, ett\u00e4 niiss\u00e4 ei puhu runoilija itse, eik\u00e4 varsinkaan h\u00e4nen mediassa esiintynyt kuvansa. Runojen puhuja on aina toinen, aina kirjoituksen synnytt\u00e4m\u00e4 ja muovaama – silloinkin, kun kaikki tuntomerkit n\u00e4ytt\u00e4isiv\u00e4t viittaavan kirjailijan persoonaan.\u201d (Helsingin Sanomat 28.4.2006) Paasonen kirjoittaa Mellerin persoonan ja h\u00e4nen runoudessaan esiintyv\u00e4n selke\u00e4sti romantisoidun min\u00e4kuvan v\u00e4lisest\u00e4 ristiriidasta.<\/p>\n

Pit\u00e4\u00e4 kuitenkin muistaa, ett\u00e4 Melleri oli huumorimiehi\u00e4. H\u00e4nell\u00e4 oli aina pilke silm\u00e4kulmassaan, niin runoudessaan kuin el\u00e4m\u00e4ss\u00e4\u00e4nkin. V\u00e4lill\u00e4 h\u00e4n otti runoissaan n\u00e4ytelm\u00e4nomaisesti jonkin roolin ja johti lukijaa harhaan. T\u00e4m\u00e4 oli tarkoituksellista. Asian tekee tosin viel\u00e4 kimurantimmaksi se, ett\u00e4 Melleri oli toiselta kutsumukseltaan n\u00e4ytelm\u00e4kirjailija. T\u00e4m\u00e4 tuo h\u00e4nen runoihinsa tietty\u00e4 n\u00e4ytelm\u00e4llisyytt\u00e4, kulisseja, n\u00e4yttelij\u00f6it\u00e4, juonellisuutta ja muuta s\u00e4l\u00e4\u00e4. <\/p>\n

Jarkko Tontti kirjoittaa<\/a>: \u201dMellerin kuvasto on mit\u00e4 jylhin. Rappiota, haaksirikkoja, uppoamista ja hajoamista, kaatuvia kaupunkeja ja vajoavia mantereita, ratsuin kiit\u00e4vi\u00e4 sanansaattajia \u00f6isill\u00e4 aroilla.\u201c (Runouden vuosikirja 2006 MotMot. WSOY 2007, s. 142-145) Sanasto on vaativa. Mit\u00e4 suurempia sanoja kirjoittaja k\u00e4ytt\u00e4\u00e4, niin sit\u00e4 enemm\u00e4n h\u00e4nen tekstilt\u00e4\u00e4n vaaditaan. Melleri liikkui vaarallisilla vesill\u00e4, mutta luovi enimm\u00e4kseen onnistuneesti. H\u00e4nen romanttisen sanastonsa ja kuvastonsa esikuvia sai hakea aina Lordi Byronin (1788-1824), Arthur Rimbaudin (1854-1891) ja Charles Baudelaren (1821-1867) kaltaisista suuruuksista saakka. <\/p>\n

L\u00e4hempikin esimerkki l\u00f6ytyy. Paljon on puhuttu siit\u00e4, ett\u00e4 oliko Melleri oman sukupolvensa Pentti Saarikoski. Olivathan molemmat historiaan ja mytologiaan mieltyneit\u00e4 miehi\u00e4, jotka k\u00e4yttiv\u00e4t historiaa runoissaan vaivattoman tuntuisesti. Paasonen kiteytt\u00e4\u00e4 heid\u00e4n v\u00e4lisens\u00e4 eron: \u201dRunoilijoina he olivat kovin erilaisia. Saarikosken l\u00e4ht\u00f6kohdathan olivat romantiikkaa kriittisesti katsovassa modernismissa.\u201d (HS 28.4.2006) Miesten vertaaminen lieneekin median keksim\u00e4 viittaus molempien runoilijoiden railakkaaseen yksityisel\u00e4m\u00e4\u00e4n. Saarikoski ja Melleri tunnettiin humalaisista toilailuistaan, joilla lehdist\u00f6 kansan riemuksi m\u00e4ss\u00e4ili. Runouteen miesten rinnastaminen p\u00e4tee pinnallisesti, mutta ei pintaa syvemm\u00e4lt\u00e4.<\/p>\n

Saarikoski ja Melleri eroavat toisissaan ennen kaikkea vakavuudessa. Saarikoski otti runoutensa \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen vakavasti, kun Mellerin l\u00e4ht\u00f6kohta oli toinen. Tontti kirjoittaa: \u201cArto Melleri ei osannut ottaa rooliaan vakavasti vaan nauroi my\u00f6s itselleen, toilailuilleen ja runoudelleen.\u201d (Runouden vuosikirja 2006) Melleri kuunteli my\u00f6s mielell\u00e4\u00e4n kotimaista iskelm\u00e4musiikkia ja ulkomaista rockia. Niiden vaikutus Melleriin n\u00e4kyy runojen musikaalisuudessa. Mellerille kirjoittamisessa t\u00e4rkeint\u00e4 ei ollut tarkkuus, vaan runon soljuvuus, rytmi. Ylip\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n h\u00e4nen tuotannossaan kulkee punaisena lankana huumori, jotka tosin muuttuu sit\u00e4 hirtehisemm\u00e4ksi ja vetel\u00e4mm\u00e4ksi mit\u00e4 enemm\u00e4n tekij\u00e4lle kertyi vuosia.<\/p>\n

Yksinkertaistan siis v\u00e4itt\u00e4m\u00e4ll\u00e4, ett\u00e4 Arto Melleri, siis runoilija ja henkil\u00f6, on h\u00e4nen kirjoittamiensa runojen p\u00e4\u00e4asiallinen puhuja. T\u00e4ss\u00e4 mieless\u00e4 on selv\u00e4\u00e4, ett\u00e4 Mellerin tuotantoa pit\u00e4\u00e4 koossa juuri h\u00e4nen vahva persoonallisuutensa. El\u00e4m\u00e4nkokemuksia ja ajatuksia v\u00e4litet\u00e4\u00e4n tavalla, joka tekee Mellerin tuotannosta tunnustuksellista. Toinen v\u00e4itt\u00e4m\u00e4ni on, ett\u00e4 nuori Melleri oli t\u00e4ysivaltainen n\u00e4kij\u00e4 ja kokija, kun taas vanhempi Melleri osoitti n\u00e4kijyytens\u00e4 ja kokijuutensa vain ajoittain. Mellereit\u00e4 on siis kaksi.<\/p>\n

2<\/p>\n

Arto Melleri kuoli kirjailijaksi nuorena. H\u00e4n syntyi vuonna 1956 ja menehtyi vuonna 2005, siis alle 50-vuotiaana. H\u00e4nen parhaat, kypsimm\u00e4t vuotensa olivat siis periaatteessa viel\u00e4 edess\u00e4. Melleri eli tosin railakkaasti ja poltti kynttil\u00e4\u00e4 molemmista p\u00e4ist\u00e4. H\u00e4nen koko tuotantonsa k\u00e4sitt\u00e4v\u00e4\u00e4 Runot-tiiliskive\u00e4 (2006) lukiessa huomaa, ett\u00e4 ilmaisu muuttuu vuosien mittaan pessimistisemm\u00e4ksi ja katkonaisemmaksi. Sen perusteella voi tulkita, ett\u00e4 Mellerin tuotannosta l\u00f6ytyy kahdet tyystin erilaiset kasvot.<\/p>\n

Vedenjakajana toimii vuosi 1982. Siihen menness\u00e4 Melleri oli julkaissut nelj\u00e4 kokoelmaa, Schlaagerinseppeleen (1978), Zoon (1979), Ilmalaiva \u2019Italian\u2019 (1980) ja Mau-Maun (1982). N\u00e4m\u00e4 olivat ovat hienoja kirjoja, joissa Mellerin ilmaisu kehittyy kirja kirjalta. Sitten tuli tauko, jolloin Melleri keskittyi el\u00e4miseen, n\u00e4ytelmiin ja proosaan.<\/p>\n

Pitk\u00e4hk\u00f6n tauon j\u00e4lkeen julkaistu runokokoelma Johnny B. Goethe (1988) onkin jo aivan erilaista Melleri\u00e4. Martti Anhava kirjoittaa koottujen runojen j\u00e4lkisanoissa, ett\u00e4 t\u00e4m\u00e4n kokoelman runojen \u201dyleisvire on maanp\u00e4\u00e4llinen, v\u00e4s\u00e4ht\u00e4nytkin\u201d (s. 647), kun taas aiemmat kokoelmat olivat korkealentoisempaa tavaraa. Anhava jatkaa: \u201dTulevaista enteilev\u00e4t avausrunon k\u00e4nninen nonsense ja kokoelman p\u00e4\u00e4tt\u00e4vien renkutusten koleahko ilottomuus.\u201d (s. 647)<\/p>\n

Melleri sijoitti itsekin runojensa vedenjakajan t\u00e4h\u00e4n. Tekij\u00e4n itsens\u00e4 toimittama kokoelma Nuoruus, siivek\u00e4st\u00e4 ja verist\u00e4, Runot 1972-89, julkaistiin vuonna 1989. Melleri ymm\u00e4rsi, tosin kokoelman verran my\u00f6h\u00e4ss\u00e4, ett\u00e4 h\u00e4nen tuotantonsa kehittyisi t\u00e4st\u00e4 eteenp\u00e4in toiseen suuntaan. 1990-luvulla ja 2000-luvulla julkaistut viisi runokokoelmaa ovat todisteita t\u00e4st\u00e4 p\u00e4\u00e4telm\u00e4st\u00e4. Ne ovat v\u00e4symyksen ja rappioitumisen s\u00e4vytt\u00e4mi\u00e4, monumentteja kirjoittajansa v\u00e4symykselle. Ne vihjailivat tekij\u00e4ns\u00e4 p\u00e4\u00e4tymisest\u00e4 ennenaikaiseen hautaan.<\/p>\n

3<\/p>\n

P\u00e4ihteet tekiv\u00e4t Mellerist\u00e4 kaksijakoisen runoilijan. Melleri k\u00e4ytti paljon alkoholia ja huumeita. H\u00e4n ihaili ennen aikojaan kuolleita muusikkoja, kuten Brian Jonesia, Jimi Hendrixi\u00e4, Jim Morrisonia ja kumppaneita. Samalla oma kynttil\u00e4 paloi molemmista p\u00e4ist\u00e4. Alkoholi ja huumeet toimivat aluksi kirjoittamisen katalysaattorina, mutta alkoivat toimia kunnon pett\u00e4ess\u00e4 kirjoittamista vastaan. Lent\u00e4vi\u00e4 lauseita syntyi pitk\u00e4\u00e4n, mutta vuosien mittaan yh\u00e4 harvemmin.<\/p>\n

Paradoksaalista kyll\u00e4, Melleri kirjoitti nuorempana kokeneemmin ja itsevarmemmin kuin varttuneemmalla i\u00e4ll\u00e4. Esikoiskirja Schlaagerinseppele (1978) sis\u00e4lt\u00e4\u00e4 iskelm\u00e4maisia maisemia, perinteiss\u00e4vyist\u00e4 kaihoa ja melankoliaa. Runojen puhuja (Melleri itse) yritt\u00e4\u00e4 irrottautua lapsuutensa maisemista, kauniilta ja tapahtumak\u00f6yh\u00e4lt\u00e4 maaseudulta. Se onnistuukin. T\u00e4ss\u00e4 vaiheessa tosiel\u00e4m\u00e4n Melleri muutti Pohjanmaalta Helsinkiin.<\/p>\n

Toisessa kokoelmassa, vain vuotta my\u00f6hemmin julkaistussa Zoossa (1979), esitt\u00e4ytyy tyystin erilainen Melleri. T\u00e4m\u00e4 Melleri on se n\u00e4kij\u00e4 ja kokija, jollaisena h\u00e4net kannattaa muistaa. Zoo-kirjan nimikkorunossa Melleri laskettelee t\u00e4ysill\u00e4: \u201dMin\u00e4 kuuntelin riihi\u00e4 ja juopuneita ja kuuta, maantierummut pimeit\u00e4 viuhkoina avautuvissa kev\u00e4iss\u00e4, saniaiset, saunan v\u00e4likatossa lauantaina hikoilivat Uudet Kuvalehdet, Unkarin kansa ies niskassaan, min\u00e4 tiesin\u201d.<\/p>\n

Runossa puhuu mies, joka uskoo tiet\u00e4v\u00e4ns\u00e4. Mellerin runous on tunnustuksellista, koska monen runon puhujana on selke\u00e4sti h\u00e4n itse. Nuori Melleri n\u00e4kee selke\u00e4mmin ja, mik\u00e4 t\u00e4rkeint\u00e4, enemm\u00e4n kerralla: \u201dTunnetko \/ miten mantereet liikkuvat y\u00f6ss\u00e4\u2026 \/ jalkojesi alla: miten usva nousee, \/ ja uponneet kaupungit nousevat sen suojassa, \/ ikivanhat, asumattomat\u2026\u201d<\/p>\n

4<\/p>\n

Vuoden 1982 j\u00e4lkeen oli toisin. Kokoelma Nuoruus, siivek\u00e4st\u00e4 ja verist\u00e4, Runot 1972-89 j\u00e4i muistomerkiksi puhtaan n\u00e4kemisen vuosita. Sen j\u00e4lkeiset nelj\u00e4 runokirjaa v\u00e4l\u00e4ytteliv\u00e4t paikoin, mutta j\u00e4iv\u00e4t aiempia vaisuimmiksi. N\u00e4in oli siit\u00e4 huolimatta, ett\u00e4 Viiden aistin todistus (1990) sai hyv\u00e4n vastaanoton ja sit\u00e4 seurannut El\u00e4vien kirjoissa (1991) palkittiin Finlandialla. Melleri kutsuttiin Linnan juhliin, mutta h\u00e4net heitettiin juhlista ulos huumeiden k\u00e4ytt\u00e4misen takia. Uusi Melleri oli syntynyt. T\u00e4m\u00e4 Melleri oli sama mies kuin ennenkin, mutta nyt julkisuus otti resuisen ja vauhdikasta el\u00e4m\u00e4\u00e4 viett\u00e4neen runoilijan hampaisiinsa. Pilke katosi v\u00e4lill\u00e4 silm\u00e4kulmasta, ja Melleri alkoi runoissaan toteuttaa h\u00e4nelle s\u00e4lytetty\u00e4 roolia.<\/p>\n

Anhava kirjoittaa Mellerin koottujen runojen j\u00e4lkisanoissa: \u201dSanank\u00e4yt\u00f6n tarkkuuteen Mellerin\u00e4 olemisen resuuntuminen ei juuri vaikuttanut, mutta leikillisyys v\u00e4heni ja v\u00e4rittyi sarkasmin suuntaan.\u201d (s. 648) Anhavan mukaan Melleri liikkuu my\u00f6hemm\u00e4ss\u00e4 tuotannossaan krapulahoureisen ilmaisun piiriss\u00e4. V\u00e4lill\u00e4 t\u00e4m\u00e4 toimii, useimmiten tosin ei. <\/p>\n

Mellerin my\u00f6h\u00e4iskauden paras kirja on Helsingin Kallioon sijoittuva Puukkobulevardi (1997). Se on humalaisen (tai alkoholistin) paatosta, mutta toimivaa sellaista. Krapulaiset aamut ovat vaikeita: \u201dMiten vihlookaan veden v\u00e4lke \/ t\u00e4n\u00e4 aamuna silmi\u00e4, \/ sielua, sielun silmi\u00e4\u201d. Ryypiskelyn j\u00e4lkeen el\u00e4m\u00e4 alkaa taas maistua: \u201dAntaa ajan pys\u00e4hty\u00e4, \/ luomisen jatkua, suvullisen siki\u00e4misen, \/ unien toteutumisen \u2013 kypsyv\u00e4n hedelm\u00e4n halun, \/ ja hetken huuman \u2013 ikuisen \u2013 \/ Annetaan auringon nousta, ampua nuolensa \u2013 \/ l\u00e4vist\u00e4\u00e4 meid\u00e4t t\u00e4h\u00e4n\u201d.<\/p>\n

Er\u00e4s Puukkobulevardi-kokoelman punaisista langoista on ajatus ajattomuudesta. Sen puhujana toimii ennen aikojaan vanhentunut mies, joka haluaa kuitenkin edelleen el\u00e4\u00e4 nuoruuttaan. Kaikki aikatasot ovat l\u00e4sn\u00e4. Puhuja tuntee silti ajan kuluvan. H\u00e4n haluaa pys\u00e4ytt\u00e4\u00e4 sen joko juomalla tai k\u00e4ytt\u00e4m\u00e4ll\u00e4 huumeita. Tulos on, ett\u00e4 Melleri kirjoittaa Puukkobulevardissa ajasta paremmin kuin koskaan.<\/p>\n

Mellerin er\u00e4s t\u00e4rkeimmist\u00e4 vaikuttajista oli muusikko Tuomari Nurmio (s. 1950). Nurmion laulua lainataan Puukkobulevardin alussa osuvasti: \u201d\u2026sielussani tumma laulu hel\u00e4\u00e4! Perkele! Rannanj\u00e4rvi el\u00e4\u00e4!\u201d N\u00e4it\u00e4 sanoja seuraava kokoelma liikkuu nostalgisissa ja melankolisissa maisemissa. Puukkobulevardin puhuja kaipaa aiempaa n\u00e4kemist\u00e4, vimmaa ja runouden viinalla l\u00e4tr\u00e4\u00e4miseen kadonnutta lahjaa: \u201dEtsin kadonnutta s\u00e4ett\u00e4, tied\u00e4n: \/ se on t\u00e4\u00e4ll\u00e4 \/ kun kaupunki nukkuu kohmeloaan, \/ ja inisevin k\u00e4rryin l\u00e4htee liikkeelle \/ lehden jakaja, tuo vihdoinkin sanoman\u201d.<\/p>\n

Puukkobulevardissa Melleri asettaa itselleen korkean riman ja ylitt\u00e4\u00e4 sen viimeisen kerran. Sen j\u00e4lkeiset kirjat hapuilua. Puukkobulevardi on onnistunut sekoitus hourailua ja n\u00e4kemist\u00e4, huumoria ja tietoa. Sen sivuilla Melleri lopultakin tunnustaa, ett\u00e4 h\u00e4nen aiempi min\u00e4ns\u00e4 oli kirjoittajana ylivertainen. Nuori Melleri oli viel\u00e4 sen verran viaton, ett\u00e4 pystyi uskomaan sammumattoman valon ja loputtoman matkaamisen kaltaisiin mahdottomiin asioihin. T\u00e4st\u00e4 syntyi kuolematonta runoutta.<\/p>\n

N\u00e4kij\u00e4n ja kokijan osa on tietysti hyvin rankka. Mellerin kaltainen runoilija ja profeetta kantaa raskasta taakkaa. Melleri ei kuollut ihailemiensa rock-muusikkojen tapaan nuorena. Kynttil\u00e4n polttaminen molemmista p\u00e4ist\u00e4 johti siihen, ett\u00e4 Mellerist\u00e4 tuli vanha ja v\u00e4synyt. H\u00e4n vanheni ennen aikojaan. Vakava auto-onnettomuus ja toipilaana kirjoitettu Arpinen lemmen soturi (2004) on vain kalpea aavistus siit\u00e4 mihin Melleri parhaimmillaan pystyi. Hetkess\u00e4 el\u00e4misen taito, puhdas n\u00e4keminen ja kokeminen, on Mellerill\u00e4 tosin aina l\u00e4sn\u00e4. Aiemmissa kokoelmissa sen vain kohtaa useammin.<\/p>\n

Esa M\u00e4kij\u00e4rvi
esa.makijarvi(at)gmail.com<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

(T\u00e4m\u00e4 on korjailtu versio vuonna 2010 kirjoitetusta ja julkaisemattomasta artikkelista. Katso my\u00f6s…<\/p>\n","protected":false},"author":69,"featured_media":722,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[59,315],"acf":[],"platta":{"numLikes":0,"numComments":0,"category":null,"themes":[],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/50\/2015\/05\/Melleri_173842a1.jpg","blog_id":50},"jetpack_featured_media_url":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/50\/2015\/05\/Melleri_173842a1.jpg","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts\/153"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/users\/69"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/comments?post=153"}],"version-history":[{"count":1,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts\/153\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":3313,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts\/153\/revisions\/3313"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/media\/722"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/media?parent=153"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/categories?post=153"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/tags?post=153"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}