{"id":272,"date":"2009-12-04T14:24:00","date_gmt":"2009-12-04T12:24:00","guid":{"rendered":"http:\/\/blogit.image.fi\/merkintoja\/taydellisyydesta\/"},"modified":"2018-02-28T09:51:27","modified_gmt":"2018-02-28T07:51:27","slug":"taydellisyydesta","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/taydellisyydesta\/","title":{"rendered":"T\u00e4ydellisyydest\u00e4"},"content":{"rendered":"

\"\"id=\"BLOGGER_PHOTO_ID_5411386989911993346\"<\/a><\/p>\n

Aurinko<\/p>\n

A.W. Yrj\u00e4n\u00e4 (s. 1967) kirjoittaa P\u00e4iv\u00e4kirjassaan, ett\u00e4 jokainen runokirja on v\u00e4ist\u00e4m\u00e4tt\u00e4 keskener\u00e4inen ja osoitus tekij\u00e4ns\u00e4 puutteista. Allekirjoitan ensimm\u00e4isen v\u00e4itteen, vaan en toista. Kirja on tietenkin aina kesken. Runoilija voi hioa teksti\u00e4\u00e4n loputtomiin, poistaa tai lis\u00e4t\u00e4 s\u00e4keit\u00e4 tai v\u00e4limerkkej\u00e4, ty\u00f6skennell\u00e4 k\u00e4sikirjoituksen parissa koko el\u00e4m\u00e4ns\u00e4 ajan. Jossakin vaiheessa tekstist\u00e4 joutuu kuitenkin yleens\u00e4 p\u00e4\u00e4st\u00e4m\u00e4\u00e4n irti. T\u00e4m\u00e4 voi johtua monesta asiasta: el\u00e4m\u00e4ntilanteesta, julkaisusta, uuden projektin aloittamisesta. Silloin runo j\u00e4\u00e4 pakostakin ”kesken.”<\/p>\n

J\u00e4lkimm\u00e4inen v\u00e4ite on vaikeammin sulatettava. Pentti Saarikoski kirjoitti Tiarnia-trilogiassaan, kuinka ehji\u00e4 runoja ei en\u00e4\u00e4 tapaa ja ett\u00e4 fragmentitkin ovat harvinaisia. Tokaisu kuvastaa paitsi Saarikosken omaa tuotantoa, niin my\u00f6s h\u00e4nen kaipuutaan aiempaan, ehe\u00e4mp\u00e4\u00e4n aikaan (ts. antiikkiin). Olipa runouden ns. ”kulta-aika” kuviteltua tai todellisuutta, se leijuu silti kangastuksena kaiken uuden kirjoittamisen edess\u00e4. Joissakin tapauksissa tekij\u00e4 voi valjastaa unelman ehe\u00e4st\u00e4 runosta tai runoelmasta omaksi hy\u00f6dykseen, mutta useimmiten se vain haittaa kirjoittamista. Olen kokenut molemmat \u00e4\u00e4rip\u00e4\u00e4t omassa kirjoittamisessani.<\/p>\n

V\u00e4lill\u00e4 (suomalaisia) runokirjoja lukiessa huomaa, ett\u00e4 nyt tekij\u00e4 on l\u00e4hell\u00e4 totuutta, nyt h\u00e4n on hetkellisesti p\u00e4\u00e4ssyt sis\u00e4\u00e4n puhtaaseen kokemiseen. Per\u00e4\u00e4nkuulutan juuri t\u00e4t\u00e4 \u201dpuhdasta kokemista.\u201d Viittaan sill\u00e4 perimm\u00e4iseen totuuteen, el\u00e4m\u00e4n ja kirjoittamisen tarkoitukseen, joka pilkahtelee jokaisen hyv\u00e4n runokirjan sis\u00e4ll\u00e4. Kokemista on vaikea selitt\u00e4\u00e4 tyhjent\u00e4v\u00e4sti, sill\u00e4 se on l\u00e4hinn\u00e4 tunne jonkin suuremman, \u201dJumalan\u201d tai vastaavan entiteetin l\u00e4sn\u00e4olosta.<\/p>\n

Yrj\u00e4n\u00e4n tapauksessa h\u00e4nen laaja kielirekisterins\u00e4 ja liian kovilla kierroksilla k\u00e4yv\u00e4 p\u00e4\u00e4ns\u00e4 tulee \u201dt\u00e4ydellisen\u201d runouden esteeksi. Yrj\u00e4n\u00e4 osaa ajatella ja pukea ajatuksensa lauluiksi (CMX), mutta runoissa h\u00e4nell\u00e4 on vaikeampaa. H\u00e4n k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 puhekielt\u00e4 ja jaarittelua kuin Saarikoski, mutta ei Saarikosken tapaan luontevasti vaan l\u00e4hinn\u00e4 v\u00e4kin\u00e4isesti. Yrj\u00e4n\u00e4n Mechanemassa (Johnny Kniga 2006) on tosin fragmentinomaisia v\u00e4l\u00e4hdyksi\u00e4 \u201desisokraattisesta totuudesta\u201d jota h\u00e4n kirjassa itse per\u00e4\u00e4nkuuluttaa.<\/p>\n

T\u00e4ydellisyys on mahdollista. Sen osoittavat monet runouden historiassa julkaistut klassikot, joista ei moitteen sijaa l\u00f6ydy. Ehk\u00e4 l\u00e4ht\u00f6kohta, jossa tekij\u00e4 ja h\u00e4nen tuotantonsa ovat v\u00e4ist\u00e4m\u00e4tt\u00e4 keskinkertaisia, juontuu moneen suuntaan sinkoilevasta nyky-ajasta tai suomalaisesta h\u00e4vi\u00e4j\u00e4mentaliteetista. Joka tapauksessa t\u00e4st\u00e4 ajatusriippakivest\u00e4 pit\u00e4\u00e4 p\u00e4\u00e4st\u00e4 eroon. Muuten edes t\u00e4ydellisyyden tavoittelu ei ole mahdollista.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Aurinko A.W. Yrj\u00e4n\u00e4 (s. 1967) kirjoittaa P\u00e4iv\u00e4kirjassaan, ett\u00e4 jokainen runokirja on v\u00e4ist\u00e4m\u00e4tt\u00e4…<\/p>\n","protected":false},"author":69,"featured_media":961,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[27,436,460,546,614],"acf":[],"platta":{"numLikes":0,"numComments":14,"category":null,"themes":[],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/50\/2015\/05\/sun5.jpg","blog_id":50},"jetpack_featured_media_url":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/50\/2015\/05\/sun5.jpg","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts\/272"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/users\/69"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/comments?post=272"}],"version-history":[{"count":1,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts\/272\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":3432,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/posts\/272\/revisions\/3432"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/media\/961"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/media?parent=272"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/categories?post=272"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/merkintoja\/api\/wp\/v2\/tags?post=272"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}