Arsène Wengeristä ja Punavalkoisesta elämästäni

Arsène Wenger on hauska mies. Sellaisen vaikutelman sain ainakin heti, kun kaivoin hänen omaelämäkertansa kirjekuoresta ja näin sen kannessa hänen jonkinlaista intensiivistä arvokkuutta tavoittelevat kasvonsa.

Kuuluin niihin ikääntyvän Wengerin ivaajiin, joista oli hauskaa naureskella Arsenalin jalkapallomanageriin liittyneille nettimeemeille, kuten hänen kyvyttömyydelleen käyttää takkinsa vetoketjua. Emirates Stadiumin yllä liidellyt Wengerin potkuja vaatinut lentokone ja hänen haluttomuutensa käyttää seuran rahoja, monista muista pilkan aiheista puhumattakaan, tulivat tutuiksi.

Ehkä Wengeristä huokunut herkkyys ja älykkyys puhuttelivat sisäistä kiusaajaani? Meiltä pilkkaajilta unohtui nimittäin usein, että Wenger oli työssään erinomainen ja edusti jatkuvuutta aikana, jolloin kärsimättömyyttä alettiin pitää hyveenä.

Wengerin tuore omaelämäkerta Punavalkoinen elämäni, jonka Tapani Kilpeläinen on tyylikkäästi suomentanut, tekee vaikutuksen. Miellyttävän lyhyestä kokonaisuudesta löytyy tällaisille kirjoille tyypillistä tyhjää puhetta, mutta myös sen keskeltä helminä esiin työntyviä syvällisiä ajatuksia. Wenger ei ehkä voittanut kilpakumppaniaan Sir Alex Fergusonia usein kentällä, mutta kepittää kyllä Fergusonin kirjoittamisessa. Tämän tekstit ovat nimittäin lähinnä hyvää unilääkettä.

Punavalkoinen elämäni ei ole mikään puuduttava johtamisopas, tai ei ainakaan pelkästään, eikä siinä myöskään käsitellä pitkästi kaikkia eläkeikäisen Wengerin uran vaiheita. Eteenpäin mennään vauhdilla. Jalkapallomanagerin elämä on raadollista ja joskus yksi ainoa tappio saattaa tuhota vuosien – Wengerin tapauksessa vuosikymmenien – hyvän työn. Wengerin kohdalla pitää muistaa, että vaikka hän hilasi hilasi Arsenalin kerta toisensa jälkeen Mestarien liigan rahakentille, niin häntä voidaan myös syyttää joukkueen jumittumisesta paikoilleen 2010-luvulla.

Wenger oli vasta kolmas ulkomaalainen manageri, kuten päävalmentajia siellä kutsutaan, Englannin pääsarjassa. Hän pärjäsi niin hyvin, että hänen saapumisensa Arsenaliin lokakuussa 1996 palautti lontoolaisseuran hengen ja pelasti joukkueen keskikastista. Hän uudisti ravitsemuspuolen lisäksi englantilaisen pelitavan, tehden siitä vähemmän fyysisen ja enemmän tyylikkään. Hän vastasi lisäksi pelaajahankinnoista, löytäen monia huippulahjakkaita nuoria. Arsenal palasi hevosen lailla töitä tehneen Wengerin takia sekä urheilulliselle että taloudelliselle huipulle.

Toki hänen olisi pitänyt häipyä Arsenalista aiemmin ja olla puhumatta siitä ”minun joukkueenani”. Kitupiikin roolin vetämisellekään ei olisi ollut enää tarvetta loppuaikoina. Hän ei ole meemeistä huolimatta myöskään erityisen hauska kaveri, vaan hänen huumorinsa on kuivaa ja itse asiassa lähes suomalaista: ”Luulen, että Monacon kenttämestarit avasivat pullon samppanjaa, kun lähdin seurasta.” (s. 81)

Jalkapalloihmisten elämäkertoja vaivaa usein turha kiltteys ja pyrkimys selittää asiat parhain päin. Ne ovat monesti kuin heidän edustamiensa seurojen PR-osastojen mainospaloja. Herrasmies Wengerkään ei puhu suutaan puhtaaksi, koska jatkaa alalla FIFAn globaalin jalkapallokehityksen johtajana. Mehukkaita paljastuksia Punavalkoiselta elämältäni on täten turha odottaa. Sen teksti huokuu kuitenkin henkilökohtaisuutta, rautaista kurinalaisuutta ja inhimillistä lämpöä.

Olin ennen varma siitä, että työnarkomaani Wenger kuolee heti jouduttuaan lähtemään Arsenalista, mutta niin ei onneksi käynyt, vaan hän sai mielekkään viran Kansainvälisestä jalkapalloliitosta. Urheilu- ja talousasioissa aina niin edistyksellinen Wenger teki itsestään helpon maalin kyvyttömyydellään ymmärtää englantilaista keltaista lehdistöä ja myöhemmin sosiaalista mediaa. Hänen ja Fergusonin kaltaisia mestarillisia jalkapallodiktaattoreita ei kuitenkaan enää tule.

kulttuuri jalkapallo kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *