Fahrenheit 451:stä

Kirjat palavat taas Fahrenheit 451:ssä. Ray Bradburyn vaikutusvaltaisesta romaanista (1953) on nyt tehty kaksi elokuvaa, joista François Truffaut’n ohjaus ilmestyi vuonna 1966 ja Ramin Bahranin versio tänä keväänä. Bahranin filmi on siitä kiintoisa, ettei se tullut lainkaan perinteiseen teatterilevitykseen, vaan ilmestyi HBO:n suoratoistopalveluun. Ratkaisu ei johtunut elokuvan huonosta tasosta. Bahranin edelliset filmit saivat hyviä arvosteluja, mutta eivät tavoittaneet suurta yleisöä. Uudessa yrityksessä oli kyse kokeilusta, jolla ohjaaja halusi löytää katsojat.

Fahrenheit 451 viittaa lämpötilaan, jossa paperi syttyy tuleen. Siinä kerrotaan tulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa kirjat on määritelty laittomiksi ja palomiehet polttavat niitä. Diktatuurin johtajat pitävät painettua sanaa vaarallisena, koska sen sisältämä tieto voi vaikuttaa kansalaisiin ennakoimattomasti ja saada heidät kapinoimaan. Teoksia tuhotaan varmuuden vuoksi. Ihmisiä vahditaan, että he eivät saisi vääriä ajatuksia.

Sanoma on tuttu. Kirjallisuudessa asiaa on käsitellyt muun muassa George Orwell, jonka romaanissa Vuonna 1984 (1949) ajatuspoliisi piinaa yhteiskuntaa. Venettä keikuttavat mietteet ja toimet on rauhan säilyttämisen nimissä kielletty. Kyse on totalitarismista, joka perustuu kuriin. Se on usein perusteetonta ja kohtuutonta suhteutettuna todelliseen vaaraan.

Mitä Fahrenheit 451:een tulee, sekä Bradbyrun kirja että Truffaut’n elokuva ovat vanhentuneita, koska niiden tekemisestä on kulunut niin paljon aikaa. Niiden käsitys tulevaisuudesta on jossain määrin hölmö. Bahranin näkemys on tuoreempi, vaikka sekin vanhenee todennäköisesti nopeasti, kuten science fiction -tarinoilla on tapana.

Bradburyn tehdessä romaaniaan toisen maailmansodan kirjaroviot olivat vielä tuoreessa muistissa. Ne olivat pelottavan lähellä, siinä missä ne tuntuvat nykyään kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen, joka ei voi toistua. Kirjallisuutta ei ehkä enää polteta, mutta sensuuri ei ole kuollut. Vääriä ajatuksia pelätään muun muassa Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean kaltaisissa tiukan kontrollin maissa, mutta länsimaatkaan eivät ole ilmiöltä täysin turvassa.

Sensuuri saa joskus vaivihkaisia muotoja. Esimerkiksi Ruotsissa taidetta vahditaan poliittisen korrektiuden nimissä. Monikulttuurisuus on tervetullutta ja toivottavaa, mutta se ei saisi johtaa hysteeriseen ajatteluun tai itsesensuuriin, kuten naapurimaassamme joskus tapahtuu. Emme ehkä halua tietää ikävistä ajatuksista, mutta niiltä ei kannata ummistaa silmiään.

Bahranin Fahrenheit 451 on viihteellinen filmi, josta voi löytää vakavia teemoja. Se ei ole kummoinen, vaikka sen perimmäinen sanoma onkin edelleen puistattava ja tärkeä. Elokuvan ajatus, että täydellisen vapaa tieto pelastaa maailman, on naiivi, mutta filmi on ajankohtainen sosiaalisen median ja tietovuotojen aikakaudella. Bahrani muistuttaa meitä siitä, ettei kirjoittaminen menetä merkitystään, vaikka sen tietyt muodot, kuten fyysiset kirjat, lakkaisivat olemasta. Ihmiset eivät menetä kiinnostustaan tekstiä kohtaan.

Uusi Fahrenheit 451 tehtiin pienehköllä budjetilla ja julkaistiin suoratoistopalveluun, mutta sen sävy on suurille Hollywood-tuotannoille tyypillisesti mustavalkoinen. Se kysyy monimutkaisia kysymyksiä ja tarjoaa niihin yksinkertaiset vastaukset. Vapaan tiedon puolella olevat hahmot ovat siinä sinisilmäisiä idealisteja ja sensuurin puolustajat ynseitä kyrmyniskoja. Vivahteet ovat harvassa. Truffaut’n tulkinta on syvällisempi, mutta ainakin Bahranin näkemys on selkeä.