Jokerista
Hiljattaisesta menestyselokuva Jokerista on kirjoitettu paljon, vaikka se ei ehkä ansaitse runsasta palstatilaansa. Se on kaupallinen onnistuminen ja taiteellinen epäonnistuminen, nihilistinen kuvaus yhteiskunnan pahoinvoinnista. Filmi lainaa surutta etenkin ohjaaja Martin Scorseselta (Taksikuski ja Koomikoiden kuningas), mutta myös muilta, eikä ole miltään osin kovin omaperäinen. Elokuvan suurimmat ongelmat liittyvät sen keskenkasvuisiin ajatuksiin, vaikka rehellisyyden nimissä onkin sanottava, että oli naiivia odottaa Hollywood-tuotannolta tässäkään suhteessa muuta.
Jokerin ohjaaja Todd Phillips, joka teki aiemmin muun muassa Kauhea kankkunen -trilogian, valitti eräässä tuoreessa haastattelussa, että komediasta on tullut mahdoton laji ylivakavaksi muuttuneessa kulttuurissamme, jossa kaikki otetaan kirjaimellisesti ja liian tosissaan. Joker on tarkoitettu vastaukseksi tähän ongelmaan. Tällaistako synkistelyä haluatte, Phillips kysyy siinä, näinkö näette todellisuuden?
Vaarattomaksi keskitien tekeleeksi Jokeria ei todellakaan voi niputtaa. Se on niihin verrattuna raju ja tyly, kuin oksennus viihteestä nauttimaan tulleiden katsojien kasvoille. Visuaalisesti filmi viittaa 1970-lukuun ja etenkin edellä mainittuihin Scorsesen teoksiin, mutta tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Gotham Cityyn, joka on kopio meille tutusta New Yorkista. Jätehuolto lakkoilee, sosiaalisia palveluita leikataan ja heikot sysätään syrjään niin osoittelevasti, että kapitalismin varmasti tajutaan olevan rikki. Phillips vastaa Jokerin käsikirjoituksesta, joka on jopa Kauhea kankkunen -revittelyjä löysempi.
Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä huomauttaa, ettei Joker ole täydellinen pettymys tai vuoden huonoimpia elokuvia, jollaiseksi se on joissakin kritiikeissä lytätty. Siinä on myös hyvää. Nimihahmoa esittävä Joaquin Phoenix on loistava, parhaan miespääosan Oscarin arvoinen. Lisäksi on hienoa, ettei DC Comics ole sortunut tuottamaan kilpailijansa Marvelin supersankarielokuvien kaltaista tyhjää huttua, vaan tarttuu rohkeasti härkää sarvista. Jokerissa näytetyt henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset epäkohdat ovat todellisia, vaikkakaan eivät todellakaan niin merkittäviä kuin millaisiksi ne nostetaan, ja niistä pitää puhua. Mikään määrä siloiteltua Hollywood-viihdettä ei lakaise niitä maton alle tai ratkaise mitään.
Filmin erityisyyden takia onkin harmillista, ettei Jokerissa ole tarpeeksi tasoja. Se on pelkkää pintaa ja nimiklovnikin ilmoittaa talk show -ohjelman vieraaksi päädyttyään suoraan haluavansa vain nähdä maailman palavan. Hyväosaisten tappaminen ja heidän omaisuutensa tuhoaminen ovat hänen ratkaisujaan Gotham Cityn epäkohtien korjaamiseen. Ensimmäisenä tulilinjalla on rikas sika Thomas Wayne, Jokerin tulevan arkkivihollisen Brucen eli Batmanin isä.
Jokerin tekijät ovat korostaneet, ettei elokuvalla ole poliittisia motiiveja, eikä se rohkaise ketään äärimmäisiin tekoihin. Hyvä niin, mutta toteutus jää puolitiehen. Mikäli yhteiskunta on syyllinen päähahmon ja hänen kaltaistensa ahdinkoon, se esitetään tökerösti. Ja jos Jokerin epärealistiset pyrkimykset (hän esimerkiksi unelmoi tulevansa koomikoksi, vaikka ei ole lainkaan hauska) ovat johtaneet hänen surkeaan tilanteeseensa, sitäkään ei tuoda kunnolla esiin. Heikko klovni on uhri ja kasvaa täyteen mittaansa vasta väkivaltaisena psykopaattina. Hän ei saa apua tylyltä maailmalta ja kostaa riehumalla silmittömästi.
On syytä huomauttaa, että vaikka sarjakuvista viime aikoina sovitetut filmit ovat olleet melko köykäisiä, se ei johdu heikosta lähdemateriaalia. Jokeri debytoi sarjakuvassa huhtikuussa 1940 ja häntä on ehditty esittelemään lukuisista näkökulmista. Pätevimpiin niistä verrattuna uusi elokuva on mielikuvitukseton. Siinä ei päästä hahmon sisään, vaan hänet määritellään läpimädän järjestelmän tuotteeksi. Katsokaa nyt, Phillips osoittelee, tällaista tulevaisuutta olemme tiukkapipoisuudellamme luomassa.
V niin kuin verikosto (2005) ja Joker muistuttavat toisiaan. Molemmissa rikki mennyt yhteiskunta tuhotaan perusteellisesti jonkin uuden tieltä. Kunnollisten vaihtoehtojen tai vastausten sijaan tarjotaan anarkistista ryöstelyä ja kyltymätöntä verenhimoa. Kyse on toki laskelmoidusta viihteestä. Viihteenkin pitäisi kuitenkin kantaa vastuunsa. Vai onko tosiaan niin, kuten Joker osaltaan ehdottaa, että ainoa keino estää Yhdysvaltoja ajautumasta epäinhimilliseen eriarvoisuuteen on kansalaisten tarttuminen aseisiin?
Jokerin traumaattinen lapsuus jäi näköjään mainitsematta ja se nostettiinkin toisaalla hyvin esiin.
Ehkä eniten elokuvassa häiritsi sen tapa asettaa moraalinen rima matalalle. Näkökulma on tosiaan pelkästään Jokerin, mutta katsojan on helppo tehdä johtopäätös, että hän on sekoiluineen oikeassa. Hänessä piilee mahdollisuus tulla psykopaatiksi, mutta koska perhe, tuttavat ja yhteiskunta ovat niin välinpitämättömiä ja kauheita, hänelle ei lopulta jää muuta vaihtoehtoa kuin totaalinen sekoaminen. Murhamieheksi ryhtyminen on filmin mustavalkoisen näkemyksen mukaan oikea – tai ainakin ainoa – tie.
Rotten Tomatoesissa (https://www.rottentomatoes.com/m/joker_2019) kriitikot pitävät Jokeria melko hyvänä ja katsojat todella hyvänä filminä. Arvotus riippunee odotuksista. Jos Jokeria lähestyy brutaalina viihteenä, se toimii. Mutta jos sitä erehtyy pitämään älykkäänä yhteiskunnallisena kommentaarina, kuten vaikkapa sen palkinnut Venetsian elokuvajuhlien raati ilmeisesti teki, mennään pahasti metsään.