Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala: Talvivaaran vangit

63e7f5d7fff0db649be4de0c8a4ffff8

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2016.

Puuhastelun maailmanennätys

Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala:

Talvivaaran vangit

Siltala 2016, s. 373

Talvivaaran kaivoksesta on puhuttu paljon viime vuosina. Siitä on kirjoitettu kaikenlaista, muun muassa artikkeleita ja kirjoja. Sen saaman julkisuuden huipentumana voidaan pitää elokuvaa Jättiläinen, joka on Talvivaarasta kertova poliittinen trilleri. Talvivaara on iskostunut ihmisten mieliin huonoa johtamista, suomalaista korruptiota ja luonnon saastuttamista tarkoittavana sanana.

Kuinka suuri osa näistä mielikuvista on totta? Juha Kauppisen (s. 1975) ja Sampsa Oinaalan (s. 1979) kirjoittama Talvivaaran vangit avaa kaivoksen vaiheita sen syntyhetkistä tähän päivään. Se on kiinnostava katsaus ajankohtaiseen aiheeseen. Kauppinen ja Oinaala esittelevät näkemyksiään journalistisen poleemisella otteella.

Talvivaara avattiin Sotkamoon lupauksilla työpaikoista. Kaivoksen piti auttaa lamasta kärsivää Kainuun kuntaa nousemaan jaloilleen. Hanke sai aluksi niin paljon positiivista julkisuutta, että hehkutus meni usein liioitteluksi. Vasta myöhemmin – lupausten osoittauduttua katteettomiksi ja kaivoksen paljastuttua tappiolliseksi – suuren yleisön suhtautuminen Talvivaaraan muuttui täysin.

Kauppinen on yksi Talvivaaran takia julkisuutta saaneista journalisteista. Hän kirjoittaa median nykyisestä luonteesta: ”Kun ihmiset löytävät jonkin kiinnostavan uutisaiheen, heistä tulee yhtäkkiä kyltymättömiä tiedolle. Minun juttuni löydettiin ja ihmiset ahmivat niistä Talvivaara-tietoa, joka allasvuotoa ennen oli kiinnostanut vain sellaisia ihmisiä, joita kiinnostavat kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset.” (s. 25)

Kulissien takana

Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala paljastavat mitä tapahtui Talvivaaran kulissien takana. Hanke eteni nopeasti. Rahoitus ja rakentaminen hoidettiin vauhdilla. Kaivoksen dynaamista toimitusjohtaja Pekka Perää (s. 1964) suorastaan palvottiin. Mainosmateriaali oli kunnossa: ”Hanke markkinoidaan taitavasti kahdella teesillä: työpaikoilla ja ympäristöystävällisyydellä.” (s. 64)

Talvivaaran vangeista saa voimakkaasti sen kuvan, että kaivoksen toiminta perustui alusta alkaen enemmän sydämeen kuin järkeen. Megahanketta oli masinoimassa joukko intohimoisia ja – kuten myöhemmin ilmeni – toistaitoisia miehiä. Perä ja muut halusivat palavasti avata suuren kaivoksen Sotkamoon. Tässä he myös onnistuivat. Hetken näytti siltä, että Talvivaara olisi todellinen piristysruiske Kainuun taloudelle.

Kuten Oinaala toteaa, Suomea pidetään eräänä maailman vähiten korruptoituneimmista maista. Meillä korruptio on luonteeltaan epäsuorempaa, kuten Talvivaaran kaivoksen ja sitä valvoneiden viranomaisten läheiset välit osoittavat. Jälkimmäiset eivät puuttuneet edellisen saastutukseen ennen kuin oli liian myöhäistä. Talvivaara pahensi asemaansa tiedottamalla ongelmistaan huonosti.

Oinaala väittää, että koska Suomi on ulkoistanut ympäristöongelmansa ulkomaille, Talvivaaran kaivoksen kaltaisen saastuttajan ilmestyminen maahamme on meille oikein. Talvivaarasta onkin tullut luonnon pilaantumisen ja kulutukseen perustuvan elämäntavan kestämättömyyden symboli. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Perän väitettiin luovan ”Euroopan suurimman nikkelikaivoksen, hyvinvointia ja työpaikkoja: kaivos työllistäisi suoraan ja välillisesti vähintään satoja ihmisiä, ellei jopa kolmetuhatta (näin Talvivaaran vaikutuksista puhuttiin eduskunnasta asti).” (s. 155)

Nälkämaalla

Talvivaaran vangit on vahvasti kirjoittajiensa näköinen. Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala kertovat omista kokemuksistaan Talvivaaran kanssa ja elämästään sen lähellä. Kauppinen asuu Hämeenlinnassa ja Oinaala Valtimolla, Sotkamon vieressä. Kauppinen kertoo aiheesta yleisesti ja Oinaala maanläheisemmin. Jälkimmäinen on muun muassa haastatellut lähiseudun asukkaita.

Lähestymistapa tekee kirjasta sopivan vaihtelevan, vaikka se onkin pituutensa ja ajoittaisen pitkäpiimäisyytensä takia keskivertolukijan makuun liian raskas. Talvivaara kaatui lukuisten vastoinkäymisten jälkeen valtion syliin ja vaihtoi nimensä Terrafameksi. Se on latinaa ja tarkoittaa Nälkämaata. Kainuuta kutsutaan tällä nimellä Ilmari Kiannon vuonna 1911 tekemän runon mukaan.

Valtio on latonut rahaa tiskiin pitääkseen kaivoksen toiminnassa. Yksityisenä yrityksenä alkanutta kaivos pidetään käynnissä veronmaksajien rahoilla. On mahdollista, että Talvivaarasta tulee vielä ympäristöystävällinen ja tuottava yritys. Tämä mainitaan myös Talvivaaran vangeissa, vaikka kirja antaa muuten koko hankkeesta negatiivisen kuvan. Paha imagotappio on joka tapauksessa kärsitty.

On huomionarvoista, että vaikka kaivos nyt suljettaisiin, sen haitalliset vaikutukset ympäristölle jatkuisivat pitkään eteenpäin. Paikasta löytyy uusiutumattomia luonnonvaroja, joten sulkeminen ei myöskään todennäköisesti olisi lopullista. Talvivaaran vangit onkin kiintoisa välikatsaus edelleen jatkuvaan tarinaan: ”Päättivät poliitikot, sijoittajat ja viranomaiset mitä tahansa, Talvivaaran saaga on vasta alussa. Tämä tarina ei pääty koskaan.” (s. 346)

Esa Mäkijärvi

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *