Miki Liukkosen O:sta
Ensi alkuun tunnustus: luin Miki Liukkosen romaanin O (2017) ajatuksella vasta nyt, yli vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Minulla oli liikaa töitä ja muuta tekemistä, että olisin ehtinyt paneutua siihen tuoreeltaan. Seurasin kuitenkin tarkasti siitä käytyä keskusteltua. O:ta koskevat kommentit olivat hämmentyneitä. Romaanin kirjallinen arvo tunnustettiin, mutta siitä ei saatu sanottua paljoa järkevää tai täsmällistä. Teos oli kuitenkin ehdolla Finlandian ja Runeberg-palkinnon saajaksi.
Liukkonen totesi sarkastisesti eräässä hiljattaisessa haastattelussa, että O lienee viime vuoden eniten ostetuin vähiten luettu kirja. Heitto pitänee paikkansa. O sai paljon julkisuutta ja kävi kaupaksi. Kyse ei ollut pelkästä toimivasta mainoskampanjasta, vaan teos on oikeasti vaikuttava. Se on kuitenkin niin sekava, ettei keskiverto lukija saa todennäköisesti siitä tolkkua. Se on mieletön ja upeita jaksoja sisältävä teos, joka sysää paikoin muun kotimaisen kirjallisuuden tieltään.
Vaikka O:ssa ei ole helposti seurattavaa ja selkeää juonta, siitä on suhteellisen vaivatonta löytää kantavia teemoja. Kirja kertoo nykyihmistä vaivaavista fobioista, neurooseista ja pakkomielteistä. Sen tärkeä esikuva on David Foster Wallacen pääteos Infinite Jest (1996), joka oli yritys kiteyttää 1990-lukulaisten ihmisten mentaliteetti yhteen rönsyilevään romaaniin. Yhtä kunnianhimoinen O on pyrkimys kuvailla milleniaalien, eli 1980- ja 1990-luvulla syntyneen sukupolven, tuntoja.
O on loogista jatkoa Liukkosen ensimmäiselle romaanille Lapset auringon alla (2013). Molemmat sijoittuvat sekavaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, joka on häiriintynyt ja huvittava. Hahmoilla on mielenterveydellisiä ongelmia. Heidän ajatuksensa laukkaavat tavalla, joka tekee arjesta vaikeaa. Henkilöt eivät ole kovin uskottavia ja muistuttavat levottomuudessaan hieman Liukkosta itseään.
Liukkosen proosaa on kuitenkin turha lokeroida omaelämäkerralliseksi, sillä etenkin O pakenee määrittelyjä. Näin on siitä huolimatta, että Frank Kafkan mukaan moni ”kirja on kuin avain sen tekijän minuuden linnan tuntemattomiin kammioihin.” O on osin perustelemattomasta sekavuudestaan huolimatta kansainvälistä tasoa. Se sijoittuu suureksi osaksi Suomeen, mutta maamme on siinä lähes tunnistamaton henkisen ja fyysisen kärsimyksen pesä.
O on vaihtuvien näyttämöiden, alaviitteiden, merkitysten ja merkityksettömyyksien ryteikkö. Se esittää aikamme niin absurdina ja järjettömänä, että sitä on turha yrittää ymmärtää. Romaani ei ole kuitenkaan liian raskas, kiitos sen huumorin. O huvittaa, koska sen tilanteet, kuten munakoisojen soittamisesta nautintoa saava mies tai Johann Sebastian Bachia fanittava huumeorganisaatio, ovat surrealistisen koomisia. Liioittelu toimii O:n eduksi ja estää sitä muuttumasta musertavaksi.
Rakastan Liukkosen tekstiä, koska se on niin inspiroivaa ja villiä, mutta vierastan sitä siksi, koska se on oma sulkeutunut maailmansa, joka avautuu harvoin. O on tämän tyylin huipentuma. Se on ajatuksia herättävä romaanijärkäle, josta ei muista sen luettuaan juuri mitään. Se vaatii huomiota ja uhkuu omaperäisyyttä.
O:n ja Liukkosen muun tuotannon ongelmana on, että se käpertyy itseensä. Se käsittelee enemmän Liukkosen rikasta sisäistä todellisuutta kuin varsinaista maailmaa. Hänen taiteensa toimisi paremmin, jos hän ei keskittyisi niin paljon oikkuihinsa, vaan lähestyisi enemmän muita. O:n ansioita ei voi kuitenkaan kiistää. Se on erinomainen tutkielma romaanin mahdollisuuksista. Liukkonen on oikeilla jäljillä hahmotellessaan neuroottista nykyaikaa, mutta johtopäätöksiä hän ei osaa siitä vielä tehdä. Ehkä niiden aika on myöhemmin, muutaman teoksen päästä.