Mindhunterista
David Fincherin (s. 1962) hengentuotteet tunnistaa helposti. Hänen ohjauksensa, kuten Seitsemän (1995) ja Fight Club (1999), ovat hyviä, mutta samaan aikaan niissä on vaivaannuttava puolensa. Fincherin kliinisen synkkä visuaalinen tyyli ei ole erityisen realistista, vaan tuo mieleen painajaisen tai fantasian. Hänen elokuvansa viihdyttävät ja vaikuttavat syvällisiltä, mutta niistä on tarkemmalla luotaamisella vaikea löytää tasoja.
Mindhunter (2017–) on Joe Penhallin kehittämä televisiosarja. Se perustuu tietokirjaan Mindhunter: Inside the FBI’s Elite Serial Crime Unit (1995), joka kertoo Yhdysvaltojen keskusrikospoliisiin perustettavan sarjamurhaajayksikön tositarinan. Sekä sarjaan että kirjaan kannattaa tutustua. Vastaava tuottaja ja useiden jaksojen ohjaaja Fincher on lyönyt edelliseen taas kerran vahvan leimansa. Mindhunter muistuttaa esteettisesti Fincherin filmejä.
Mindhunterin päähahmot ovat Holden Ford (Jonathan Groff) ja Bill Tench (Holt McCallany). He avaavat kaistapäisimpiä rikollisia tutkivan osaston. Heidän pitkälti psykologiaan nojaavaan työhönsä suhtaudutaan epäilevästi. He joutuvat perustamaan toimistonsa FBI:n konttorin kellariin, mikä tuo mieleen hittisarjan Salaiset kansiot. Edelläkävijän osa ei ole helppo.
Mindhunter alkaa 1970-luvun lopulta. Maailma – eli Yhdysvallat – on muuttunut, ja yhteiskuntaan on ilmestynyt uudentyyppisiä psykopaattisia rikollisia. He vaikuttavat mielipuolilta, jotka syyllistyvät järjettömiin tekoihin. Ford ja Tench eivät kuitenkaan usko tähän. Heidän yksikkönsä keksii näitä rikollisia kuvaavan termin sarjamurhaaja ja luo heille loogiseen päättelyyn perustuvia psykologisia profiileja. Tavoitteena on ehkäistä psykopaattien kehittymistä ja estää heidän tekonsa.
Työ kantaa pikku hiljaa hedelmää, vaikka sillä on sen tekijöihin musertava vaikutus. Ford ja Tench tapaavat pahimpia murhaajia vankiloissa ja keskustelevat näiden kanssa. Käy ilmi, että useimmat heistä eivät ole järjettömiä sekopäitä, vaan noudattavat toimissaan omaa sairasta logiikkaansa. Sen ymmärtäminen on poliiseille henkisesti raskasta. Heidän henkilökohtainen elämänsä kärsii, kun he joutuvat kuuntelemaan rikollisten kertomuksia ja jopa ystävystymään näiden kanssa.
Mindhunter on uskottava ja vetoava etenkin psykologisella tasolla. Sen näyttelijät ovat pääasiassa hyviä. Poikkeuksen muodostavat muutamat haastateltavat murhaajat, jotka ylinäyttelevät roolinsa. Naisia sarjassa ei juuri näy, paitsi uhreina. Tutkijoihin liittyvä Wendy Carr (Anna Torv) on lesbo, mutta pitää seksuaalisen suuntautumisensa salassa. Käy ilmi, että Ford, Tench ja Carr ovat jossain määrin tutkimiensa rikollisten kaltaisia. Edellisillä on suuria henkisiä ongelmia, mutta he ovat vakaasti lain oikealla puolella. Miksi heistä ei ole tullut psykopaatteja? Tähän kysymykseen ei sarjassa syvällisesti vastata.
Mindhunterin kliininen toteutus puistattaa, vaikka se onkin kylmäävän aiheen takia perusteltu. Ohjelmasta puuttuu silti inhimillistä lämpöä. Fincherin uudemmat filmit, The Social Network (2010), The Girl with the Dragon Tattoo (2011) ja Gone Girl (2014), kärsivät vastaavasta pulmasta. Niissä ei ole ilmeisiä vikoja, mutta niiden kuva todellisuudesta on masentavan yksipuolinen. Mindhunterissa ei päästä lupauksista huolimatta täysin sarjamurhaajien päiden sisään. Paremmin onnistutaan American Crime Storyssa (2016–), josta kirjoitan tähän blogiin seuraavaksi.
Fincherillä on vaikeuksia uudistua, mutta hän tekee Seitsemästä Mindhunteriin ulottuvan saman temppunsa hyvin. Häneen on vaikea suhtautua neutraalisti. Mindhunter ei ole poikkeuksellisen älykäs, mutta toimii synkkänä viihteenä. Sen vastapainoksi on tosin syytä katsoa jotakin keveää. Fincheriläinen tyyli muistuttaa tottuneiden lääkäreiden suorittamaa ruumiinavausta. Tapahtuma saattaa herättää ulkopuolisessa makaaberia uteliaisuutta, mutta siitä tulee ennen pitkää rutiini.