Mutta pimeys näkee sydämen -romaanista

Toimin Tuomas Mustikaisen esikoisromaanin Mutta pimeys näkee sydämen yhtenä esilukijana ja olen myös Mustikaisen ystävä, joten olen kirjan arvioimiseen vähintäänkin jäävi. Tässä kuitenkin esittelyni teoksesta, koska se kuuluu parhaisiin tänä keväänä lukemiini romaaneihin esimerkiksi Iida Rauman Hävityksen ohella.

Ensinnäkin: mikä nimi! Mutta pimeys näkee sydämen -otsikko on lainaus eräästä Amos Ozin runosta, mutta se kuvaa täsmällisesti Mustikaisen romaanin teemoja, kuten sokeutumista, sotaa ja pahuutta. Kirjan minäkertoja Tuomas on Lähi-itään lähetetty sotareportteri, joka traumatisoituu kokemastaan ja palaa kotiinsa Turkuun. Siellä hän kohtaa israelilaisen pasifisti Hannahin, rakastuu ja sokeutuu. Tilanne pakottaa miehen tekemään tiliä uuden elämäntilanteensa kanssa.

Mustikainen sanoi hiljattain haastattelussa, että hänen romaanistaan 1–99 % on totta. Hän toimi itse sotareportterina Gazassa ja Israelissa, asuu Turussa ja sokeutui. Mutta pimeys näkee sydämen siis vähintäänkin leikittelee autofiktiivisillä elementeillä. Omakohtaisuus välittyy tarinan uskottavuudesta ja siitä, että se oli selvästi pakko kertoa. Minkäänlaisesta tilittävästä paljastuskirjasta ei ole kuitenkaan kysymys, vaan Mustikainen käsittelee fiktiossaan elämän vaikeuksia ja niistä vapautumista.

Arvostan teoksen syvällisyyttä. On niin helppo ajatella latteasti ja yksinkertaistavasti, romaanissakin, mutta tähän Mustikainen ei syyllisty. Hänen teoksensa kantavat teemat, kuten vankilat sisällämme ja ympärillämme, ovat loppuun asti mietittyjä: ”Vapauden riistävä kontrolli ei ole vain neljää seinää ja kalterit, vaan koneisto joka jähmettää tietynlaisen yhteisön normln kulttuurin sisuksiin.” (s. 59)

Pidän erityisesti kertomuksen rakenteesta, siitä symmetriasta millä asiat seuraavat toisiaan. Teksti on sanellun oloista. Sähkemäinen tyyli ei kuitenkaan tunnu typerältä, sillä kirjan kertoja on asiat suoraan ajatteleva, sanova ja kirjoittava toimittaja. Runollisuuttakin löytyy: ”Katsoimme niin pitkälle pahaan, että tulimme sokeiksi.” (s. 190)

Kirjassa kaikki on hajoamisen tilassa. Murtumista yritetään pysäyttää väkinäisellä hallinnalla, mutta prosessille ei voi lopulta mitään. Harvoin lukee näin itsevarmaa kotimaista romaania. Jopa kustantamon mainosteksti on täsmällinen, ei ympäripyöreä: ”Mutta pimeys näkee sydämen on tarina elämän hauraudesta, kaiken keskeneräisyydestä ja vankiloista, joihin ihmiset suljetaan tai joihin he itse itsensä sulkevat.”

Kirjan peruskuvio, jossa liian pitkälle maailman pimeyteen harhautunut mies löytää pilkahduksen valoa tapaamastaan vahvasta naisesta, on kieltämättä kliseinen, mutta samalla yleismaailmallinen. Meidän ei pitäisi olla toistemme heikkouksen suhteen niin armottomia. Sitä paitsi jo tämä lause Tuomaksen kiinnostuksen kohteena olevasta Hannahista nostaa heidän suhteensa latteuksien yläpuolelle: ”Kaikkia muita olin katsonut väärällä tavalla, mutta Hannahin tahdoin todella nähdä.” (s. 252)

Tapahtumapaikka Turkua hehkutetaan sitäkin vähän liikaa (“täälläkin on seitsemän kukkulaa kuten Roomassa”), mutta eihän mikään teos ole täydellinen. Jätettiinhän mestarillisesti kudottuihin itämaisiin mattoihinkin tahallaan virheitä, ettei niiden tekijä luulisi itsestään liikoja. Lääketieteellistä syytä päähenkilö Tuomaksen sokeutumiselle ei lopulta löydetä. Uskallan jääviydestäni huolimatta nostaa Mutta pimeys näkee sydämen -romaanin vuoden parhaiden joukkoon.

kulttuuri kirjallisuus politiikka
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *